Notre-Damen katedraali (Amiens)

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Amiensin katedraali)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Amiensin Notre-Dame katedraalin julkisivu

Amiensin Notre-Damen katedraali on suurin Ranskassa sijaitseva kirkkorakennus. Sen sisätilan tilavuus on 200 000 kuutiometriä. Kirkko on tyypillistä goottilaista flamboyant-tyyliä. Kirkon koko pituus on 145 metriä ja sen holvikaarien korkeus on 42,3 metriä, joka on käytännössä suurin korkeus, jonka tämä kirkonrakentamisen tekniikka sallii. Vuodesta 1981 lähtien kirkko on ollut kirjattuna Unescon maailmanperintöluetteloon.

Rakennuksen mitat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ulkopuolen pituus: 145 m
  • Sisäpuolen pituus: 133,50 m
  • Kirkkolaivan leveys: 14,60 m
  • Sivulaivojen leveydet: 8,65 m
  • Ristilaivan pituus: 70 m
  • Holvien korkeus: 42,30 m
  • Pinta-ala: 7 700 m2
  • Sisätilan tilavuus: noin 200 000 m3
  • Pohjoisen kellotornin korkeus: 66 m
  • Eteläisen kellotornin korkeus: 65 m
  • Tornin korkeus: 112,70 m
Amiensin katedraalin pohjapiirustus

Amiensin katedraalin rakennuttaja oli piispa Evrard de Fouilloy. Hän tilasi katedraalin korvaamaan pienempää kirkkoa, joka oli palanut vuonna 1218. Keskilaivan rakentaminen alkoi vuonna 1220 arkkitehti Robert de Luzarchesin johdolla. Päälaiva ja läntinen julkisivu valmistuivat vuoteen 1236 mennessä, ja suurin osa päärakennuksesta saatiin valmiiksi noin vuonna 1270. Myöhemmin kirkkoon tehtiin monia lisäyksiä, kuten suuret urut vuonna 1549 ja 112-metrinen torni samalla vuosisadalla. 1800-luvulla arkkitehti Eugène-Emmanuel Viollet-le-Ducin johdolla tehtiin katedraaliin mittava restaurointi.[1]

Arkkitehti-termiä ei vielä keskiajalla käytetty. Katedraalin suunnittelijaa sanottiin ennemmin urakoitsijaksi tai jopa kivitohtoriksi, jolloin hänen määriteltiin olevan 1200-luvun rakennustiedon mestari.

Robert de Luzarches valittiin noin vuonna 1220 rakennuksen arkkitehdiksi. Hän oli kuuluisa taidoistaan ja kyvyistään tehdä erinomaisia piirustuksia, sekä puusta, vahasta ja kipsistä tekemistään pienoismalleista. Hän oli tunnettu myös taidoistaan vakuuttaa päättäjät, ja rakennusvaiheessa hän oli ylivertainen yhteydenpidossa työntekijöihin. Hänen ennenaikainen kuolemansa noin vuonna 1222 antoi uudelle arkkitehdille mahdollisuuden antaa näyttöjä kyvyistään. Ennen kuolemaansa de Luzarches kehitteli uusia rakennusmenetelmiä etenkin kirkkolaivan ja poikkilaivan pilareiden työstämiseen. Uusi menetelmä vähensi työvoiman tarvetta ja samalla joudutti kirkkorakennuksen valmistumista.

Uudeksi rakennusurakoitsijaksi valittiin Thomas de Cormont, joka vastasi rakennustöistä ja niiden edistymisestä vuosien 1222 ja 1240 välisenä aikana.[2] Työt etenivät niin, että vuonna 1236 valmistui kirkkolaiva ja vuonna 1243 olivat tornit ja fasadi valmiina.

Tornien valmistumisen aikana työstä vastasi Thomasin poika Renaud de Cormont, joka johti työmaata vuodesta 1240 lähtien aina sen valmistumiseen saakka.[2] Hän joutui korjaamaan tulipalon aiheuttamat vahingot, ja hänen aikanaan saatiin kokonaisuudessaan päätökseen myös kuorin rakennustyöt.

  • kivenhakkaajan tehtävä oli antaa kivelle haluttu muoto
  • kuvanveistäjä oli työmaalla yleensä se joka piti tiiviimmin ja jopa jatkuvasti yhteyttä arkkitehtiin jotta tietäisi mihin tietty kuva rakennuksessa sijoitetaan, sekä myös kuvien suunnittelijaan, joka antoi halutuille kuville hahmon
  • asettelijan tehtävänä oli taidokas kivien asettelu, jotta ne kestäisivät vuosisatoja paikoillaan
  • laastintekijän vastuulla oli hiekasta ja kalkista tehdyn laastin valmistus, jolla rakennuselementit saatiin mahdollisimman pitävästi liitetyiksi yhteen
  • muurari muurasi ja lisäksi hakkasi kiviä
  • lasimaalari oli yleensä tuntemattomaksi jäänyt käsityöläinen, joka myös työskenteli suuren projektin parissa

Muut ammattilaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useat muut ammattilaiset antoivat panoksensa suurten katedraalien rakentamiseen. Heitä olivat muun muassa:

  • seppämestarit valmistivat ja korjasivat kirkon rakentamisessa tarvittavat kivityökalut
  • puuseppämestarit vastasivat palkistojen rakentamisesta
  • kattomestarit vastasivat kattamismateriaalien asentamisesta, sekä myös sen korjaamisesta ja huollosta
  • työläisten tehtävät olivat moninaisia. Osa liitti yhteen rakennuskivet ja heitä oli työmaalla pari sataa. Lukuisimpia olivat ne, jotka toimittivat rakennustyömaalle materiaalin, esimerkiksi kärrysepät tekivät suuren määrän kärryjä kiven kuljettamiseksi työmaalle.

Amiensin katedraalin rakentamisen aikoihin 1200-luvulla varallisuus ja maaomaisuuden tuotto vahvisti alueen talouselämää. Amiens pääsi mukaan talouden kehittymiseen kehittäen tekstiilien käsiteollisuutta.

Tekstiiliteollisuus oli vaurasta ja alueen värjärit yhdistyivät killoiksi. He loivat oman värisävyn, Amiensin sinisen, joka oli suosittu kankaiden värjäyksessä. Kaikki tämä varallisuus mahdollisti jättimäisen katedraalin rakentamisen, sillä kaikki rikkaudet annettiin Jumalan käyttöön, jotta oltaisiin hänen armoonsa oikeutettuja. Näin kaikki kristityt osallistuivat kirkon rakentamiseen, jotta he saisivat vakuuden sielunsa iankaikkisuudesta.

Rakennuttajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Evrard de Fouilloy oli Amiensin piispa vuosina 12111222. Hän teki päätöksen katedraalin rakentamisesta yhteisymmärryksessä hiippakuntansa tuomiorovasti Jean de Bourbersin kanssa. Hän valitsi kirkon arkkitehdin ja seurasi töiden edistymistä.
  • Bernard d’Abbeville oli aikakauden loistavia yksilöitä, teologi ja saarnaaja. Hän oli yksi Pariisin ensimmäisen yliopiston professoreita, ja jätti jälkeensä lukuisia saarnoja, jotka todistavat aikakauden käytännöistä. Hänellä on kiinteät yhteydet kuvanveistäjien kanssa.
  • Geoffroy d’Eu oli piispana vuosina 12221236. Hän hyödynsi mainettaan ja tehokkuuttaan, jotta sai kerätyksi kaupunkilaisilta varoja rakennustyöhön. Hän myös kannusti kaupunkilaisia tehokkaasti antamaan varojaan.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Curl, James Stevens: Dictionary of architecture. Oxford University Press 1999. ISBN 0-19-210006-8
  1. Amiens Cathedral Encyclopedia Britannica. Viitattu 19.6.2023. (englanniksi)
  2. a b Curl 1999, s. 171–172