Neuvostoliitto

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 14. lokakuuta 2007 kello 15.38 käyttäjän Mr. Showman (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia on ehdotettu suositelluksi sivuksi.
Tämän artikkelin ehdokassivulla voit ottaa asiaan kantaa.
Союз Советских Социалистических Республик
Sojuz Sovetskih Sotsialistitšeskih Respublik
lippu vaakuna
Tunnuslause: Пролетарии всех стран, соединяйтесь!
Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen!
Valtiomuoto liittovaltio
Viralliset kielet Virallista kieltä ei ollut, mutta venäjällä oli käytännössä yleisliittolaisen kielen asema
Pääkaupunki Moskova
Pinta-ala Sijalla 1
22 402 200 km²
Väkiluku (1991)
 – yhteensä
 – väestötiheys 		Sijalla 3 ennen hajoamista
293 047 571
13,8 / km²
Valuutta Rupla (SUR)
Aikavyöhyke UTC+2...+13
Ollut olemassa 30.12.1922–26.12.1991
Kansallislaulu Kansainvälinen (1922–1944)
Neuvostoliiton hymni (1944–1991)
Internet-verkkotunnus .su
Kansainvälinen
suuntanumero		 +7

Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto (ven. Союз Советских Социалистических Республик, Sojuz Sovetskih Sotsialistitšeskih Respublik Ru-CCCP.ogg kuuntele ääntämys (ohje)), yleisemmin tunnettu nimellä Neuvostoliitto (ven. Советский Союз, Sovetski Sojuz), oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen hallitsema sosialistinen valtio, joka oli olemassa vuosina 1922–1991. Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto oli maailman toinen supervalta. Vuonna 1991 se oli pinta-alaltaan maailman suurin valtio (22,4 miljoonaa neliökilometriä) ja väkiluvultaan kolmanneksi suurin (miltei 300 miljoonaa asukasta). Pääkaupunki oli Moskova.

Neuvostoliitto koostui sosialistisista neuvostotasavalloista, joiden määrä vaihteli, mutta Neuvostoliiton hajotessa niitä oli viisitoista. Useimmat muodostivat hajoamisen jälkeen Itsenäisten valtioiden yhteisön hoitamaan Neuvostoliitolle kuuluneita yhteisiä asioitaan. Neuvostoliiton kansainvälisoikeudelliseksi seuraajavaltioksi tuli suurin neuvostotasavalloista, Venäjän SFNT, joka muuttui Venäjän federaatioksi vuoden 1993 perustuslailla.

Neuvostoliiton lisäksi myös Ukrainan ja Valko-Venäjän sosialistiset neuvostotasavallat kuuluivat Yhdistyneisiin kansakuntiin. Neuvostoliitto oli myös YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen.[1]

Historia

Pääartikkeli: Neuvostoliiton historia

Alkuvaiheet

Tiedosto:Vladimir Lenin and Joseph Stalin, 1919.jpg
Lenin ja Stalin vuonna 1919

Sosiaaliset levottomuudet, autoritaariseen keisarin hallintoon kyllästyminen, ensimmäisen maailmansodan aiheuttama taisteluväsymys ja jo pitkään kytenyt vallankumouksellisuus johtivat viimein 1917 Keisarillisen Venäjän luhistumiseen. Duuman johtama väliaikaishallitus kaatui pian, kun bolševistinen puolue otti hallitsevan aseman johtajansa Vladimir Iljitš Leninin johdolla ns. lokakuun vallankumouksessa. Lokakuun vallankumouksen yhteydessä Venäjällä syttyi sisällissota punaisten ja valkoisten välille. Kummatkin pyrkivät lisäksi pitämään Venäjän yhtenäisenä ja taistelivat itsenäistymään pyrkivien Venäjän keisarikunnan entisten osien kansallismielisiä vastaan. Samassa yhteydessä Venäjästä irtosi useita pieniä valtioita, mm. Suomi ja Puola. Punaiset voittivat sisällissodan, minkä jälkeen olot rauhoittuivat niin paljon, että Neuvosto-Venäjästä oli mahdollista perustaa vuoden 1922 perustuslailla Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto.[2]

Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä ja Transkaukasian neuvostotasavallat yhdistyivät 30. joulukuuta 1922 Neuvostoliitoksi, josta tuli maailman ensimmäinen kommunismiin pyrkivä sosialistinen valtio. Samana vuonna valmistui myös Stalinin hoviohjaajan Sergei Eisensteinin ohjaama Neuvostoliiton kansalliselokuva, tositapahtumiin perustuva Panssarilaiva Potemkin. Elokuvalla oli suuri merkitys maassa, jossa lukutaidottomuus oli yleistä. Sisällissodan aikaisen sotakommunismin jälkeen hallitus alkoi sallia yksityisyritteliäisyyttä kansallistetun teollisuuden rinnalla. Satojen takavarikointi maaseuduilla korvattiin verolla. Teollisuustuotannon kehittymättömyys johti kuitenkin vakavaan inflaatioon ja markkinaspekulointiin, josta seurasi ruuan puutetta kaupungeissa. Alkuaikoinaan Neuvostoliitto oli sotilaallisesti huomattavasti keisarikuntaa heikompi ja pyrki välttämään konflikteja. Neuvostoliiton sotilaallinen ja taloudellinen kasvu alkoi 1930-luvulla Stalinin hallinnon aikana.[3]

Stalinin kausi

Tiedosto:Stalin3.jpg
Josif Stalin

Leninin kuoltua tammikuussa 1924 valtaan nousi troikka Stalin, Kamenev ja Zinovjev. Puolueessa käytiin valtataistelu vasemmiston Lev Trotskin, oikeiston Nikolai Buharinin ja keskustan Josif Stalinin välillä. Trotskin vasemmisto-opposition kanta tähtäsi jatkuvan vallankumouksen periaatteen mukaisesti siihen, että vallankumous leviäisi keskeytymättä muihin maihin. Stalin oli valmiimpi etenemään Buharinin "Sosialismia yhdessä maassa" -periaatteen mukaan. [4]

Tämä sisälsi käytännössä maan modernisoinnin, jonka pääkohdat olivat raskas teollistamisohjelma sekä maatalouden kollektivisointi sovhooseiksi ja kolhooseiksi sen rahoittamiseksi. Leninin NEP-ohjelman kautta vaurastunut talonpoikaisluokka, kulakit, vastusti kollektivisointia ja sai kokea valtion vastatoimet: pakkosiirrot Aasiaan, pakkolunastukset ja teloitukset. Tätä raakaa modernisointia kutsutaan stalinismiksi. Talouselämässä markkinavoimat korvattiin keskusjohtoisella kansantalouden viisivuotissuunnittelulla. Stalin kehitti myös sotilaallista voimaa. Jo 1930-luvulla Neuvostoliitosta tuli yksi maailman sotilaallisesti voimakkaimmista maista.[5]

Stalin voimisti Neuvostoliiton totalitarismia vahvistamalla valtiollista poliisia (GPU, OGPU ja NKVD). Hän myös toteutti 1930-luvulla laajat puhdistukset, joissa lähes koko entinen johtajisto syrjäytettiin ja teloitettiin. Jopa kymmeniä miljoonia ihmisiä lähetettiin vankileireille (GULAG), likvidoitiin, tai sitten yksinkertaisesti he vain katosivat. Tästä huolimatta Neuvostoliitto kehittyi sotaa edeltävinä vuosina voimakkaaksi teollisuusmahdiksi. [6]

Toinen maailmansota

Pääartikkeli: Toinen maailmansota

Neuvostoliitto soti toisessa maailmansodassa pääasiassa Hitlerin johtamaa natsi-Saksaa vastaan. Sotavuosien aikana Neuvostoliitto kehittyi sotilaallisesti maailman vahvimmaksi valtioksi, ja vuonna 1945 toinen maailmansota päättyi Saksan häviöön ja Neuvostoliiton voittoon.[7]

Neuvostoliiton lippu Berliinin miehityksen jälkeen keväällä 1945.

Toisen maailmansodan aikana Neuvostoliitto kävi sotaa myös Suomea vastaan ja julisti sodan Japanille aivan toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Pariisin rauhansopimuksessa Neuvostoliitto sai alueita Romanialta, Tšekkoslovakialta, Puolalta ja Suomelta. Se liitti Baltian maat itseensä ja sai etupiiriinsä valtaosan itäisestä Keski-Euroopasta. Sodan hävinnyt Saksa jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen, joista yksi kuului Neuvostoliitolle, muut länsiliittoutuneille. Alkuperäinen suunnitelma hallita Saksaa yhdessä romuttui vuosina 1946–1947, kun idän ja lännen välit kiristyivät. [8] Japanin kanssa Neuvostoliito ei tehnyt koskaan rauhansopimusta, ja kiista Kuriilisaarten omistuksesta jatkuu vielä nykyisinkin Venäjän ja Japanin välillä.[9]

Kylmä sota

Pääartikkeli: Kylmä sota

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kamppailivat hegemoniasta kylmän sodan aikana. Taistelua käytiin useiden ns. proxy-sotien välityksellä, eli eri osapuolten kanssa liittoutuneet tahot kävivät sotaa keskenään, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen tukiessa omaa leiriään. Suoraa sotaa ei kuitenkaan koskaan käyty, mikä johtui ilmeisesti molempien kookkaista ydinasereserveistä.[10]

Kylmässä sodassa oli myös vastakkain kaksi ideologista maailmaa. Länsi näki idän valtiot epädemokraattisina, autoritaarisina kommunistidiktatuureina ja itä vastaavasti lännen valtiot porvarillisina imperialisteina ja riistäjinä. Kummassakin tapauksessa valtiokoneiston propaganda vaikutti yleiseen mielipiteiseen ja teki ideologioista – kommunismista ja kapitalismista – voimakkaan kielteisiä ja tunnepitoisia; samalla yhteydet todellisiin poliittisiin ja taloudellisiin teorioihin katkesivat.[11]

Kylmän sodan aikana kumpikin supervalta pyrki liittämään etupiiriinsä uusia valtioita. Keskeisin Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton kilpailun aihe oli kuitenkin sotilaallinen voima, ja etenkin ydinaseet nousivat keskeisiksi. Niihin liittyi läheisesti ydinenergian kehittäminen ydinasemateriaalin tuottamiseksi ja sotilaallisen rakettitekniikan kehitys, ns. ydinohjukset. Aina 1950-luvulta kylmän sodan loppuun saakka kahden suurvallan välillä vallitsi kauhun tasapaino, jossa kumpikin osapuoli kykeni tarvittaessa aiheuttamaan niin suuren tuhon toiselle puolelle, että ydinaggressio olisi ollut käytännössä itsemurha. Siten ydinaseiden katsottiin turvanneen pitkän, mutta jäätävän rauhanjakson. [12]

Neuvostoliiton loppu

Pääartikkeli: Neuvostoliitto 1985–1991
Berliinin muuri murtumisen jälkeen marraskuussa 1989.

Iäkkäät puoluejohtajat vaihtuivat 1980-luvun alussa toinen toisensa jälkeen. Leonid Brežneviä seurasivat Juri Andropov ja Konstantin Tšernenko. Maaliskuussa 1985 Mihail Gorbatšovista tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri, mikä oli maan merkittävin tehtävä, koska maata johti käytännössä puolueen poliittinen toimikunta, politbyroo. Yhdysvaltain vuonna 1981 valtaannoussut presidentti Ronald Reagan pyrki luomaan ydinaseiden torjuntajärjestelmän ja saavuttamaan sotilaallisen etulyöntiaseman. Tähtien sodaksi nimitetty ohjustorjuntaprojekti olisi onnistuessaan rikkonut kauhun tasapainon ja heikentänyt Neuvostoliiton strategista asemaa oleellisesti, sillä Yhdysvallat olisi voinut tehdä ensi-iskun ydinaseilla pelkäämättä Neuvostoliiton vastaiskua.

Samanaikaisesti Gorbatšov aloitti uudistuspolitiikan, joka tuli tunnetuksi nimillä "perestroika" (uudistuspolitiikka, sananmukaisesti uudelleenrakennus) ja "glasnost" (avoimuus) sekä "uskorenije" (nopeuttaminen). Poliittinen ilmapiiri vapautui, ja Brežnevin kaudella harjoitettua tiukkaa taloussuunnittelua höllennettiin. Mutta sen sijaan, että uudistukset olisivat parantaneet romahduspisteessä olevaa järjestelmän, ne vain lisäsivät sen epävakautta. Sensuurin löystyessä media kaivoi nopeasti esiin kansalliset ja taloudelliset ongelmat, joita oli peitelty pitkään. Vaietut asiat, kuten huonot asuinolosuhteet, ruokapula, alkoholismi, laajalle levinneet saasteet ja jatkuvasti nouseva kuolleisuusaste saivat koko ajan enemmän huomiota. Myös Stalinin hallinnon aikaiset hirmuteot ja erityisesti Molotov-Ribbentrop-sopimus tulivat julkisiksi. Vanhoilliset ja uudistusmieliset piirit ottivat rajusti yhteen, ja ääripäiden välillä tasapainoillut Gorbatšov joutui vaikeuksiin yrittäessään hallita itse käynnistämäänsä prosessia. [13]

Vuonna 1988 Gorbatšov julisti Neuvostoliiton hylkäävän Brežnevin opin ja sallivan demokraattiset uudistukset Itä-Euroopassa. Tarkoituksena oli vahvistaa Neuvostoliittoa, joka oli alkanut uhkaavasti natista liitoksistaan, mutta valtio ei kestänyt uudistuksia. Tämä johti vuodesta 1989 alkaen kokonaiseen sarjaan vallanvaihdoksia Euroopassa. Vallankumoukset olivat enimmäkseen rauhanomaisia, ja ne saivat alkunsa Puolasta, josta ne jatkuivat Itä-Saksaan, Tšekkoslovakiaan, Unkariin ja Bulgariaan. Romaniaa lukuun ottamatta vallanvaihdokset olivat verettömiä. Lopulta tämä tapahtumaketju johti koko kommunismin valta-aseman romahtamiseen Euroopassa, ja kylmä sota Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä päättyi. Gorbatšov sai Nobelin rauhanpalkinnon 1990.

Vuonna 1989 Mihail Gorbatšov valittiin ensimmäiseksi Neuvostoliiton presidentiksi. Hänen hallintonsa oli kuitenkin joutunut suuren epäilyksen ja kritiikin kohteeksi Neuvostoliiton johdon, erityisesti vanhoillisten, keskuudessa. Kuuluvimmaksi Gorbatšovin kritisoijaksi nousi kuitenkin Boris Jeltsin, joka ei lukeutunut vanhoillisiin.

Vuonna 1990 maaliskuun 11. päivänä Liettua julistautui itsenäiseksi, mutta puna-armeija ei vetäytynyt maasta, vaan jäi miehittämään sitä. Todellisuudessa Liettua pidettiin väkipakolla Neuvostoliiton alaisena.

19. elokuuta 1991 joukko kovan linjan kommunisteja yritti tehdä vallankaappauksen, jonka tarkoituksena oli saattaa Gorbatšov pois vallasta. He tahtoivat estää enempien muutosten tapahtumisen Neuvostoliitossa. Vallankaappauksen aikana Gorbatšov vangittiinkin kolmeksi päiväksi Krimin niemimaalle valtion loma-asunnolleen. Kaappaus kuitenkin kuihtui kokoon, kun Boris Jeltsin keräsi kansalaisia ja sotilaita puolelleen vastustamaan vallankaappausta, ja se loppui 21. elokuuta. Gorbatšov sai nimellisen asemansa Neuvostoliiton presidenttinä takaisin, mutta hän huomasi, että yleinen mielipide ja valtakoneisto oli siirtynyt täysin kannattamaan Jeltsiniä. Vallankaappauksen viimeisenä päivänä (elokuun 21.) Viro ja Latvia julistautuivat itsenäisiksi. Neuvostoliitto myönsi niiden ja Liettuan itsenäisyyden 6. syyskuuta. Myös Ukraina äänesti itsenäisyyden puolesta 1. joulukuuta, vaikka olikin aikaisemmin sopinut pysyvänsä Neuvostoliitossa. Valko-Venäjän, Ukrainan ja Venäjän johtajat tapasivat 8. joulukuuta, perustivat IVY:n ja kiistivät Neuvostoliiton olemassaolon. Lopulta Gorbatšovinkin oli taivuttava tähän päätökseen, ja hän erosi 25. joulukuuta 1991. Seuraavana päivänä Neuvostoliitto lakkasi olemasta. [14]

Neuvostoliiton jälkeen

Monet Venäjän köyhimmistä ihmisistä ovat tyytymättömiä nykyiseen poliittiseen järjestelmään ja toivovat edelleen sosialismin palauttamista.[15] Neuvostoliitto on yhä ajankohtainen puheenaihe maailmanpolitiikassa, vaikkei valtiota ole ollut olemassa enää yli 15 vuoteen. Myös kommunismin kannattajien keskuudessa ajatus Neuvostoliitosta on edelleen vahvasti esillä. Esimerkiksi NKP:n raunioille perustettu Venäjän federaation kommunistinen puolue ajaa muun muassa Neuvostoliiton ja neuvostojen perustamista uudelleen vapaaehtoiselta pohjalta ja vaatii Leninin herjaamisen lopettamista.[16]

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen sosialismin asema on maailmanlaajuisesti heikentynyt. Jo ennen Neuvostoliiton hajoamista Berliinin muuri purettiin vuonna 1989, ja vuonna 1990 Saksan demokraattinen tasavalta liitettiin Saksan liittotasavaltaan. Jugoslavia hajosi vuonna 1991. Nykyisin maailman merkittävin sosialistinen valtio on Kiinan kansantasavalta. Muita tunnettuja sosialistisia valtioita ovat muun muassa Korean demokraattinen kansantasavalta, Kuuba ja Vietnam.[17]

Hallinto ja politiikka

Pääartikkeli: Neuvostoliiton politiikka

Ylin johto

Neuvostoliitto oli sosialistinen liittovaltio, jossa ylin valta oli Neuvostoliiton kommunistisella puolueella (NKP). [18] 1980-luvun lopulla Mihail Gorbatšovin hallituskaudella maa alkoi siirtyä kohti monipuoluejärjestelmää, jollaista ei kuitenkaan koskaan luotu.

Neuvostoliiton ylin valta oli NKP:n päämiehellä, eli keskuskomitean pääsihteerillä, josta käytettiin yleisesti nimitystä Neuvostoliiton johtaja.[19]

Neuvostoliitossa oli myös virallinen valtionpäämies, jonka valtaoikeudet olivat NKP:n keskuskomitean pääsihteerin oikeuksia pienemmät. Valtionpäämieheksi nimitettiin 1917–1938 neuvostokongressin toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtajaa, vuodesta 1938 korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajaa. [20]Varsinainen presidentin virka otettiin Neuvostoliitossa käyttöön vasta toukokuussa 1989, jolloin Neuvostoliiton johtajan ja valtionpäämiehen virat yhdistettiin yhtenäiseksi presidentin viraksi.

Mihail GorbatšovMihail GorbatšovKonstantin TšernenkoKonstantin TšernenkoJuri AndropovJuri AndropovLeonid BrežnevNikita HruštšovGeorgi MalenkovGeorgi MalenkovStalin

Hallitus ja kansanedustuslaitos

Neuvostoliiton hallitusta johti ministerineuvoston puheenjohtaja, joka valittiin puolueen sisäisellä äänestyksellä. Neuvostoliiton historian aikana pääministerit vaihtuivat usein, eikä heillä ollut merkittävästi poliittista valtaa. Perustuslain mukaan ministerineuvoston ja sen puheenjohtajan tehtävänä oli toteuttaa puolueen päätökset. [21]

Tiedosto:XIX Partycongress CPSU.jpg
Stalin puhumassa NKP:n 19. edustajakokouksessa vuonna 1952

Neuvostoliiton parlamentti koostui ainoan puolueen eli kommunistisen puolueen edustajista. [22] Parlamentti oli jaettu eri ministerineuvostoihin, joilla jokaisella oli omat toimialueensa ja tehtävänsä. Keskeisiä parlamentin vaikuttajia olivat puolueen johtohenkilöt, kuten keskuskomitean pääsihteeri (jolla oli ylin valta), ministerineuvoston puheenjohtaja ("pääministeri") ja korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja. Parlamentti kokoontui Moskovan Kremlissä.[23]

Ulkopolitiikka

Pääartikkelit: Varsovan liitto ja SEV

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton ulkopolitiikka pyrki varmistamaan sisäisen turvallisuuden, erityisesti ylläpitämällä etupiirijärjestelmää Itä-Euroopassa, ja kasvattamaan vaikutusvaltaa kehitysmaissa. Neuvostoliitto pyrki myös rauhanomaiseen rinnakkaiseloon länsimaiden kanssa. Se ylläpiti diplomaattisia suhteita useimpiin maailman valtioihin ja oli YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen. YK:n perustajajäseniä olivat myös Valko-Venäjä ja Ukraina, vaikkakaan tosiasiallista omaa ulkopolitiikkaa näillä ei ollut.[24]

Varsovan liiton jäsenmaat.

Neuvostoliitto perusti vuonna 1955 NATO:n vastaisen Varsovan liiton, johon liittyivät kaikki itäblokin maat Jugoslaviaa lukuun ottamatta. Sotilasliiton jäsenet sitoutuivat tarvittaessa puolustamaan toisiaan, mikäli yksi tai useampi jäsenvaltio joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Varsovan liittoa johdettiin suurelta osin Moskovasta, ja sitä tukivat Puolaan, Unkariin, Tšekkoslovakiaan ja Itä-Saksaan sijoitetut neuvostojoukot.[25]

SEV:in jäsenmaat 1980-luvulla.

Vuosina 1949–1991 Neuvostoliitto oli Keskinäisen taloudellisen avun neuvoston jäsen. SEV oli sosialististen valtioiden talousyhteisö ja kilpailija Euroopan talousyhteisölle.

Alun perin SEV oli lähinnä Neuvostoliiton vastaveto Marshall-avulle, mutta se sai myöhemmin vastakkaisia piirteitä. Itäisen Keski-Euroopan kehittyneet teollisuusmaat, ennen muuta Tšekkoslovakia ja Saksan demokraattinen tasavalta, olivat taloudellisesti nettomaksajan roolissa. Erityisen tärkeä SEV oli Kuuballe, joka onnistui sen avulla vuosikymmenien ajan korvaamaan Yhdysvaltojen taloussaarrosta johtuvan länsimarkkinoiden puutteen. [26]

SEV:n organisaatio pyrki saavuttamaan kaikki päätökset yksimielisesti. Erillistä veto-oikeutta jäsenillä ei ollut, vaan erimielisyyden ilmetessä ne saattoivat jättäytyä pois projekteista, joihin eivät halunneet osallistua. Näin tehdyt päätökset tyydyttivät kaikkia, mutta kaikki eivät sitoutuneet niihin. Tämä oli yksi SEV:n pääheikkouksista, jäsenmaiden huomattavan erilaisten teollisten kehitysasteiden ohella. SEV:ta pidettiinkin lännessä yleisesti heikohkona talousliittona, eikä sen toimivuus ollut Euroopan talousyhteisön tasoa. [27]

1980-luvulla SEV:in täysjäsenet olivat Itä-Saksa, Tšekkoslovakia, Bulgaria, Unkari, Puola, Kuuba, Neuvostoliitto, Vietnam, Mongolia ja Romania. [28] Liitto lakkautettiin 1991 jäsenmaiden enemmistön luovuttua sosialistisesta suunnitelmataloudesta kylmän sodan päättymisen myötä.

KGB

KGB:n päärakennus Moskovassa.
Pääartikkeli: KGB

KGB oli Neuvostoliiton valtiollinen turvallisuuspoliisi vuosina 1954–1991. Sen tehtävä oli hoitaa ulkoista turvallisuutta ja tiedustelua, paitsi sotilastiedustelua, joka kuului GRU:lle. KGB:n toimialue vastasi karkeasti ottaen Yhdysvaltojen CIA:ta ja FBI:n vastavakoiluosastoa, mutta KGB:n alaisuuteen kuului myös esimerkiksi Neuvostoliiton rajavartiolaitos. Neuvostoliiton purkautuessa 1991 Neuvostoliiton KGB:n seuraajaksi perustettiin Venäjällä FSB. Valko-Venäjällä turvallisuuspoliisi toimii edelleen KGB:n nimellä.[29]

Maantiede

Korkeussuhteet
Elbrus, Neuvostoliiton korkein vuori.

Neuvostoliitto oli pinta-alaltaan maailman suurin valtio, ja se käsitti alueita sekä Euroopasta että Aasiassa. Neuvostoliiton läntinen osa kuului Itä-Eurooppaan, mutta kolme neljäsosaa pinta-alasta sijaitsi Aasiassa. Kaikkiaan Neuvostoliittoon kuului noin kuudesosa koko maailman pinta-alasta, tarkalleen 22 400 000 neliökilometriä. Neuvostoliitossa oli 11 aikavyöhykettä. Suurimmat asuinalueet olivat keskittyneet pääasiassa Eurooppaan, mutta myös Lounais-Aasiaan. Harvin asutus oli Siperiassa ja muualla Koillis- ja Pohjois-Neuvostoliitossa.[30][31]

Neuvostoliiton pohjoisin alue oli Tšejuskinin niemi, jonka pohjoisin kohta oli 77° 45´ pohjoista leveyttä. Jos saaret lasketaan mukaan, pohjoisin kolkka oli Fligellin niemellä Rudolfin saarella (81° 50´ pohjoista leveyttä). Eteläisin kärki löytyi Turkmenian sosialistisesta neuvostotasavallasta, Tšilduhterin kylästä Kuškan läheltä. Itäisin kohta oli Ratmanovin saarella Beringinsalmessa (169° 02´ läntistä pituutta) ja läntisin Gdanskin lahdella Itämerellä (16° 08´ itäistä pituutta). Pohjoisimmalla ja eteläisimmällä pisteellä oli etäisyyttä liki 5 000 kilometriä, ja itäisimmän ja läntisimmän pisteen välillä oli etäisyyttä melkein 10 000 kilometriä.[32][31]

Neuvostoliitolla oli yhteensä 12 rajanaapuria: Norja, Suomi, Puola, Tšekkoslovakia, Unkari, Romania, Turkki, Iran, Afganistan, Kiinan kansantasavalta, Mongolia ja Korean demokraattinen kansantasavalta. Rajojen pituus oli yhteensä yli 60 000 kilometriä. 3/4 rajoista oli yhteisiä tuonaikaisten sosialististen valtioiden kanssa. Merirajoja oli 13 meren rannalla, jotka kuuluivat Pohjoiseen jäämereen, Atlantin valtamereen ja Tyyneen valtamereen. 2/3 Neuvostoliiton rajoista oli merirajaa.[33][31]

Neuvostoliiton korkein kohta oli Elbrus-vuori (Gora El-brus), jonka korkeus on 5 633 metriä. Neuvostoliiton suurin joki oli Volga, joka on Euroopan pisin ja runsasvetisin joki. Volgan pituus on 3685 kilometriä. Muita merkittäviä jokia olivat Lena, Ural ja Amur. Nykyisin Elbrus-vuosi ja edellä mainitut joet sijaitsevat pääosin Venäjän alueella. Korkeussuhteet Neuvostoliitossa vaihtelivat vuoristoista tasaisiin alankoihin. Eniten vuoristoja oli Neuvostoliiton pohjois- ja itäosissa, kun etelä- ja länsiosissa oli enemmän tasankoja. Suurimpia Neuvostoliiton alueella olevia järviä olivat muun muassa Araljärvi, Laatokka, Kaspianmeri ja Baikaljärvi. [34][31]

Ilmasto

Aral vuonna 1985.

Neuvostoliitto ulottui kolmelle ilmastovyöhykkeelle: kylmälle, lauhkealle ja subtrooppiselle vyöhykkeelle. Kylmimmät lämpötilat talvella olivat tavallisesti alle −30 °C ja lämpimimmät kesäisin yli +30 °C. Alimmat lämpötilat mitattiin Siperian pohjoisosissa, joissa kylmyysennätys alitti jopa −70 °C. Lämpimimmät alueet olivat Uzbekistanissa, jossa lämpötilat olivat yli +50 °C.[35][31]

Suurimmat kaupungit

Neuvostoliitossa oli vuonna 1989 kaikkiaan 23 miljoonakaupunkia, joista noin puolet Venäjän SFNT:n alueella. Kolme suurinta kaupunkia olivat Moskova 8,8 miljoonalla, Leningrad 4,4 miljoonalla sekä Kiova 2,6 miljoonalla asukkaalla. Muita miljoonakaupunkeja olivat Alma-Ata, Baku, Dnepropetrovsk, Donetsk, Gorki, Harkova, Jerevan, Kazan, Kuibyšev, Minsk, Novosibirsk, Odessa, Omsk, Perm, Rostov, Sverdlovsk, Taškent, Tbilisi, Tšeljabinsk ja Ufa. Alle miljoonan asukkaan merkittäviä kaupunkeja olivat muun muassa Chişinău, Kaliningrad, Murmansk, Riika, Tallinna, Vilna, Vladivostok ja Volgograd. [36][37]

Laajentuminen

  Neuvostoliiton alkuperäinen alue
  myöhemmin liitetyt alueet

Alkuperäinen Neuvostoliitto käsitti Venäjän, Ukrainan, Valko-Venäjän ja Transkaukasian neuvostotasavallat. Myöhemmin Venäjän SFNT:stä irrotettiin Kazahstanin ja Kirgiisien autonomiset neuvostotasavallat, joista tuli omia tasavaltojansa Neuvostoliiton sisällä. Vuonna 1925 Neuvostoliittoon liittyivät rauhanomaisesti Turkmenistan ja Uzbekistan, josta vuonna 1929 erotettiin Tadžikistan. Vuonna 1936 Transkaukasia jaettiin Armenian, Azerbaidžanin ja Gruusian tasavaltojen kesken. Vuonna 1940 perustettiin Itä-Karjalaan Karjalais-Suomalainen SNT, johon liitettiin osa Suomelta talvisodassa valloitetuista alueista. Se oli alkuun oma tasavaltansa, mutta se liitettiin 1956 Venäjän SFNT:aan ja alennettiin Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi.[38]

Neuvostoliitto laajentui etenkin 1940-luvulla Stalinin hallintokauden aikana. Vuonna 1940 Neuvostoliittoon liitettiin Baltian tasavallat Viro, Latvia ja Liettua. Samoihin aikoihin Neuvostoliitto miehitti muun muassa alueita Suomelta ja Japanilta, Kaliningradin alueen Saksalta, Moldavian ja Länsi-Ukrainan alueet Romanialta ja itäisen Puolan. Nämä alueet liitettiin Neuvostoliittoon toisen maailmansodan loputtua. Itsenäinen Tannu-Tuvan valtio Keski-Aasiasta liitettiin Neuvostoliittoon 11. lokakuuta 1944. [39][40]

Neuvostoliiton rajat pysyivät samoina aina 1990-luvulle saakka, jolloin valtio alkoi hajota. Hajoaminen alkoi vuonna 1990, jolloin osa neuvostotasavalloista itsenäistyi. Vuoden 1991 aikana suurin osa neuvostotasavalloista erosi liitosta ja muodosti omat itsenäiset valtionsa. Loputkin neuvostotasavallat itsenäistyivät joulukuussa 1991, jolloin Neuvostoliitto lakkasi virallisesti olemasta.

Hallinnollinen jako

Neuvostoliiton tasavaltojen rajat 1989

Neuvostoliitto koostui 15 eri jäsenvaltiosta eli neuvostotasavallasta. Jokaisella neuvostotasavallalla oli oma kommunistinen puolue ja sisäiset hallintoelimet lukuun ottamatta suurinta neuvostotasavaltaa Venäjää, jolla ei ollut omaa hallintoa. Valtion hallinnon keskus sijaitsi Venäjän SFNT:n pääkaupungissa Moskovassa, joka oli myös koko valtion pääkaupunki. Jokaisella neuvostotasavallalla oli oma pääkaupunkinsa, joissa sijaitsivat sisäisen hallinnon rakennukset.[41]

Neuvostotasavalloilla oli osittainen itsehallinto-oikeus. Neuvostoliiton vuoden 1977 perustuslain mukaan neuvostotasavalloilla oli oikeus erota Neuvostoliitosta, ja lakia sovellettiin vuonna 1991 Neuvostoliiton hajotessa. Osalla neuvostotasavalloista oli oma hallinnollinen jakonsa, joka koostui autonomisista neuvostotasavalloista. Eniten autonomisia neuvostotasavaltoja oli Venäjällä. Autonomiset neuvostotasavallat eivät saaneet itsenäisyyttä Neuvostoliiton hajotessa.[42]

Alue km² as (1971) Pääkaupunki
1. Venäjän federatiivinen sosialistinen neuvostotasavalta 17 075 400 130 700 000 Moskova
Baškiirien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 143 600 3 800 000 Ufa
Burjaattien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 351 300 800 000 Ulan-Ude
Dagestanin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 50 300 1 400 000 Mahatškala
Jakuuttien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 3 103 200 600 000 Jakutsk
Kabardiinien ja balkaarien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 12 500 600 000 Naltšik
Kalmukkien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 75 900 300 000 Elst
Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 172 000 700 000 Petroskoi
Komin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 415 900 960 000 Syktyvkar
Marin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 23 200 700 000 Joškar-Ola
Mordvalaisten autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 26 200 1 000 000 Saransk
Pohjois-Ossetian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 8 000 550 000 Ordžonikidze
Tataarien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 68 000 3 100 000 Kazan
Tšetšenien ja ingušien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 19 300 1 100 000 Groznyi
Tšuvassien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 18 300 1 200 000 Tšeboksary
Tuvan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 170 500 200 000 Kyzyl
Udmurtian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 42 100 1 400 000 Iževsk
Adygein autonominen alue 7 600 400 000 Maikop
Hakassien autonominen alue 61 900 450 000 Abakan
Juutalaisten autonominen alue 36 000 170 000 Birobidžan
Karatšaiden ja tšerkessien autonominen alue 14 100 350 000 Tšerkessk
Vuoristo-Altain autonominen alue 92 600 170 000 Gorno-Altaisk
Burjaattien Aginskin kansallinen piiri 19 900 60 000 Aginskoje
Burjaattien Ust-Ordynskin kansallinen piiri 22 100 150 000 Ust-Ordynsk
Hanti-Mansin kansallinen piiri 523 100 270 000 Hanti-Mansijsk
Jamalo-nenetsien kansallinen piiri 750 300 75 000 Salehard
Komi-permjakkien kansallinen piiri 32 900 220 000 Kudymkar
Korjakkien kansallinen piiri 301 500 40 000 Palana
Nenetsien kansallinen piiri 176 700 37 000 Narjan-Mar
Taimyrin kansallinen piiri 862 100 37 000 Dudinka
Tšuktsien kansallinen piiri 737 700 97 000 Anadyr
2. Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta 604 000 47 500 000 Kiova
3. Kazakstanin sosialistinen neuvostotasavalta 2 715 000 13 100 000 Alma-Ata
4. Uzbekistanin sosialistinen neuvostotasavalta 450 000 12 300 000 Taškent
Karakalpakkien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 165 600 700 000 Nukus
5. Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta 207 600 9 100 000 Minsk
6. Azerbaidžanin sosialistinen neuvostotasavalta 87 000 5 200 000 Baku
Nahitševanin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 5 500 299 000 Nahitševan
7. Gruusian sosialistinen neuvostotasavalta 69 700 4 700 000 Tbilisi
Abhasian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 8 600 500 000 Suhumi
Adžarian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta 3 000 300 000 Batumi
Etelä-Ossetian autonominen alue 3 900 100 000 Tshinvali
8. Moldavian sosialistinen neuvostotasavalta 33 700 3 600 000 Kišinjov
9. Liettuan sosialistinen neuvostotasavalta 65 200 3 200 000 Vilna
10. Kirgiisien sosialistinen neuvostotasavalta 198 500 3 000 000 Frunze
11. Tadžikistanin sosialistinen neuvostotasavalta 142 500 3 000 000 Dušanbe
Vuoristo-Badahšanin autonominen alue 63 700 100 000 Horok
12. Armenian sosialistinen neuvostotasavalta 29 899 2 500 000 Jerevan
13. Latvian sosialistinen neuvostotasavalta 63 700 2 400 000 Riika
14. Turkmenistanin sosialistinen neuvostotasavalta 488 700 2 200 000 Ašgabat
15. Eestin sosialistinen neuvostotasavalta 45 100 1 400 000 Tallinna

Armeija

Puna-armeijan lippu
Neuvostoarmeijan asevelvollisen kokardi
Neuvostosotilaan patsas Berliinissä.
Pääartikkeli: työläisten ja talonpoikien puna-armeija sekä neuvostoarmeija

Ensimmäinen neuvostovaltion armeija oli Työläisten ja talonpoikien punainen armeija, jota kutsuttiin Puna-armeijaksi. Puna-armeija perustettiin 23. helmikuuta 1918 Venäjän sisällissodassa punakaartilaisten armeijaksi. Punaisten voitettua sisällissodan vuonna 1921 siitä tuli Neuvostoliiton armeija. 23. helmikuuta oli tärkeä kansallinen vapaapäivä Neuvostoliitossa, jota myöhemmin juhlittiin myös nimellä Puna-armeijan päivä. Puna-armeijan perustajana pidetään yleisesti Lev Trotskia, joka toimi sekä ulkoministeriä vastaavana ulkoasiainkansankomissaarina että puolustusministeriä vastaavaa sotakansankomissaarina vuosina 1918–1924.[43]

Perustettaessa puna-armeija perustui vapaaehtoisuuteen, eikä se tuntenut sotilasarvoja tai joukko-osastosymboleita. Upseerit valittiin demokraattisesti. 29. toukokuuta 1918 18–40-vuotiaat miehet tehtiin kuitenkin asevelvolliseksi. Jotta suuri värväysoperaatio voitaisiin toteuttaa, perustettiin alueelliset, kutsuntalautakuntia vastaavat sotilaskomissariaatit (военный комиссариат, военкомат; vojenkomat). Ne toimivat tässä tehtävässä ja tällä nimellä aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Sotilaskomissariaatteja ei tule sekoittaa armeijan poliittisiin komissaareihin (politrukkeihin).[44]

Jokaiseen puna-armeijan yksikköön sijoitettiin poliittinen komissaari, jolla oli valta kumota yksikön komentajien päätökset, jos ne olivat ristiriidassa kommunistisen puolueen periaatteiden kanssa. Vaikka tämä teki väistämättä komentojärjestelmän tehottomaksi, puolueen johto piti tärkeänä kontrolloida upseeristoa, johon kuului sisällissodan edetessä yhä enemmän entisen keisarillisen armeijan upseereita.[45]

Venäjän sisällissodassa 1918–1920 puna-armeija taisteli valkoisia vastavallankumouksellisia armeijoita ja Puolaa vastaan, ja sitä käytettiin myös sisäisten kapinoiden tukahduttamisiin. Sodan loppuun mennessä puna-armeijassa palveli lähes viisi miljoonaa miestä. Ennen suurta isänmaallista sotaa puna-armeija soti muun muassa Japania ja Suomea vastaan. Näistä etenkin Suomea vastaan käyty talvisota herätti paljon huomiota länsimaissa.[46]

Kun Kansallissosialistinen Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, puna-armeijan vahvuus oli arviolta 1,5 miljoonaa miestä. Se oli edelleen poliittisten puhdistusten heikentämä ja joutui pahasti hyökkäyksen yllättämäksi. Ensimmäisten sotaviikkojen aikana käytännössä koko neuvostoilmavoimat tuhottiin kentille ja satoja tuhansia neuvostosotilaita motitettiin valtaviin motteihin.[47]

Suuren isänmaallisen sodan aikaan puna-armeijaan värvättiin 15–20 miljoonaa upseeria ja sotilasta, joista 7–10 miljoonaa kuoli. [48] Puna-armeijan sotilaat, jotka joutuivat saksalaisten vangiksi, teloitettiin usein suoraan kentällä tai kuljetettiin epäinhimillisiin oloihin vankileireille. Heitä myös surmattiin tuhoamisleireillä osana holokaustia. Niiden vankien osa, jotka vapautettiin sodan lopussa, ei ollut kovinkaan paljon parempi, sillä antautumisesta rangaistiin joko teloituksella tai vuosikausien pakkotyöllä Siperiassa. Saksaa vallatessaan puna-armeijan sotilaat syyllistyivät myös lukemattomiin sotarikoksiin: ryöstelyyn, tuhoamiseen ja saksalaisnaisten raiskauksiin. [49]

Tiedosto:Battle of Stalingrad.jpg
Neuvostosotilaiden voitonjuhlintaa Stalingradin taistelun jälkeen.

Voitetun sodan ja Berliinin sortumisen jälkeen puna-armeijaa kohtaan tunnettu kunnioitus ja sen arvovalta nousivat neuvostoyhteiskunnassa huomattavasti. Viimeinen askel tiellä vallankumouksellisesta asejoukosta valtion vakinaiseksi armeijaksi otettiin 1946, kun "voittamaton puna-armeija" muutettiin neuvostoarmeijaksi. [50]

Sodan jälkeen joukkoja kotiutettiin ja armeijan vahvuus vähennettiin arviolta viiteen miljoonaan. Neuvostoarmeijan yksiköt, jotka olivat vapauttaneet Itä-Euroopan maat saksalaisten vallasta, jäivät maihin miehitysjoukoiksi. Se johti siihen, että näistä maista tuli sosialistisen blokin jäseniä ja käytännössä Neuvostoliiton satelliittivaltioita. Eniten neuvostoarmeijan joukkoja oli sijoitettu Itä-Saksaan torjumaan NATO-joukkojen uhkaa.[51]

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto käytti paljon voimavaroja armeijansa ydinaseiden, etenkin ballististen ohjusten ja ydinsukellusveneiden kehittelyyn. Konflikteja ratkaistiin ainoastaan ns. proxy-sotien kautta, joissa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tukivat hallituksia tai kapinallisliikkeitä tarpeen mukaan.[52]

Vuonna 1979 neuvostoarmeija kuitenkin puuttui suoraan sisällissotaan, joka riehui Afganistanissa. Neuvostoliiton tavoitteena oli tukea sille ystävällismielistä maallista hallintoa, jota uhkasivat muslimisissit. Yhdysvallat ja Pakistan tukivat sissejä taloudellisesti ja sotilaallisilla varusteilla, mm. toimittamalla niille amerikkalaisia Stinger-ilmatorjuntaohjuksia, joilla oli tarkoitus taistella neuvostojoukkojen ilmaherruutta vastaan. Mihail Gorbatšov veti viimein joukot maasta 1988.

Puna-armeija hajotettiin vuonna 1991 Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä ja sen varat jaettiin seuraajavaltioiden kesken. Suurin osa armeijasta, mukaan lukien enemmistö ydinohjusjoukoista liitettiin Venäjän federaation armeijaan. Itä-Eurooppaan sijoitetut joukot vedettiin takaisin vuosina 1991–1994.

Avaruusohjelma

Malline:Pää Neuvostoliiton avaruusohjelma pohjautui venäläisen opettajan Konstantin Tsiolkovskin 1900-luvun alusta alkaen yksin tekemään tutkimustyöhön. Hän tutki ensimmäisenä avaruuslennon mahdollisuutta matemaattisesti. Hän teki suhteellisen vähän kokeellista tutkimusta, mutta silti kehitti mm. rakettien ohjausmenetelmiä, nestemäisiä ajoaineita ja monivaiheisen raketin periaatteen. Neuvostovaltio alkoi jo vuonna 1921 rahoittaa rakettitutkimusta asevoimien budjetista. GIRD-tutkimusryhmät kehittivät raketteja 1920-luvun puolivälistä alkaen. 1930-luvulla Sergei Koroljov nousi rakettitutkimuksen johtoon, mutta hän joutui asevoimien puhdistusten vuoksi vankeuteen. Toisen maailmansodan aikana rakettialan tutkimus keskittyi maavoimien raketteihin ja lentokoneiden rakettipropulsioon.[53]

Koroljovin johdolla Neuvostoliitto kehitti 1950-luvulla ensimmäisen mannertenvälisen ohjuksen, joka olisi pystynyt kantamaan ydinaseen Yhdysvaltoihin. R-7-ohjus laukaistiin ensi kertaa 21. elokuuta 1957. Sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat ilmoittivat vuonna 1955 aikovansa laukaista satelliitin kansainvälisen geofyysisen vuoden (1957-8) aikana. Ohjuksen onnistuneen koelaukaisun jälkeen ensimmäinen satelliitti Sputnik 1 rakennettiin nopeasti ja laukaistiin 4. lokakuuta 1957. Rakettiohjelman yhteydessä rakennettiin Tiuratamin alueelle Baikonurin kosmodromi.[54]

Talous

Pääartikkeli: Neuvostoliiton talous
50 kopeekan kolikko vuodelta 1989.

Neuvostoliiton talous oli suunnitelmatalous, jossa toteutettiin marxilais-leniniläistä sosialismia. Neuvostoliiton perustuslaissa talousjärjestelmän ja koko yhteiskunnan tavoitteeksi sanottiin kommunismi eli luokaton, sosiaalisesti tasa-arvoinen, tuotantovälineiden yhteisomistukselle perustuva yhteiskunta. Kommunismia ei katsottu saavutetun Neuvostoliitossa, vaan ideologisesti vallitsevaa tilannetta pidettiin eräänlaisena siirtymävaiheena uuteen yhteiskuntaan. Perustuslain mukaan kommunismin periaatteena oli "kultakin kykyjensä mukaan, kullekin tarpeittensa mukaan", mutta niin kauan kuin kommunismi oli saavuttamatta, periaatteena oli "kultakin kykyjensä mukaan, kullekin panoksensa mukaan", millä viitattiin pyrkimykseen maksaa palkkaa työpanoksen mukaan.[55]

Neuvostoliitto teollistettiin nopeasti pian perustamisensa jälkeen, mihin liittyi voimakas kaupungistuminen. Elinkeinot muuttuivat maatalousvaltaisesta teollisuusvaltaisiksi. Toisen maailmansodan jälkeen huomattavassa asemassa oli Neuvostoliiton Euroopan-puoleisen osan jälleenrakentaminen. Neuvostoliiton teollisuustuotannon määrä kasvoi Euroopan suurimmaksi ja maailman toiseksi suurimmaksi, mutta keskimääräinen elintaso jäi silti jälkeen länsimaisesta, sillä Neuvostoliitto oli myös maailman kolmanneksi runsasväkisin maa.

Tiedosto:Poster32.jpg
Neuvostoliittolainen propagandajuliste, jossa esitellään neuvostoliittolaista talousjärjestelmää.

Neuvostoliitossa tuotantovälineiden, maan ja luonnonvarojen yksityisomistus oli lakkautettu. Hyväksyttyjä omistusmuotoja olivat valtionomistus eli ns. yleiskansallinen omistus sekä osuuskunnallinen omistus. Lisäksi ihmisillä oli oikeus yksityisomaisuuteen: he omistivat ostamansa, lahjaksi saamansa tai perimänsä kulutustavarat. Maalaisilla oli yksityisomistuksessa myös eläimiä ja pieniä vihannestarhoja. 1970-luvulle mennessä yleiskansalliseen omistukseen kuului lähes kaikki teollisuus ja rahoitustoiminta, ja osuutta pyrittiin edelleen kasvattamaan, sillä yleiskansallista omistusta pidettiin neuvostoideologiassa kehittyneimpänä yhteisomistuksen muotona. Osuuskuntia oli lähinnä maataloudessa kolhoosin nimellä tunnettuina yhteistiloina sekä eräillä käsityöaloilla. [56]

Pääosa Neuvostoliiton tuotannosta syntyi kollektiivisessa tuotannossa, mutta pienimuotoisesti myös yksityisesti. Neuvostovaltion ensimmäisen 10 vuoden aikana yksityiset talonpojat ja käsityöläiset muodostivat väestön pääosan. Neuvostoliiton tuotantoa ohjattiin kuitenkin systemaattisesti kollektiiviseen suuntaan, etenkin Stalinin kaudella myös väkivaltaisin pakkotoimin. Silti Neuvostoliitossa sallittiin pienimuotoinen yksityinen tuotanto koko sen olemassaolon ajan, kuten kellosepät, suutarit, maalarit ja muut vastaavat ammatinharjoittajat. Myös lääkärit pitivät yksityisvastaanottoja. Yksityishenkilöt eivät kuitenkaan saaneet palkata työntekijöitä, sillä sitä pidettiin Marxin oppien mukaan vieraan työn riistona.[57]

Talouselämää johdettiin keskitetyn suunnitelman mukaan, joka jätti yksittäisille tuotantoyksiköille hieman itsenäistä päätäntävaltaa. Suunnitelmia oli kolmella tasolla: tehtiin pitkän aikavälin, viisivuotis- ja vuosisuunnitelmia. Neuvostoliiton liittotasavaltojen suunnitteluelin, Gosplan, määritteli kansantalouden määrälliset ja laadulliset tavoitteet eli normit. Nämä tavoitteet jaettiin sekä alueellisesti että toimialoittain ja aina kullekin tehtaalle tai muulle tuotantoyksikölle saakka. Tuotantolaitosten tekemä voitto jaettiin useille tahoille. Pääosan valtio käytti omaan budjettiinsa, mutta osa voitosta jäi tuotantolaitoksille. Tuotantolaitokset käyttivät oman osuutensa korjauksiin, tuotannon kehittämiseen, kannustusrahastoihin ja alueellisen talouden kehittämisen rahastoihin. [58] Neuvostoliittoa vastustaneen Albanian mukaan Neuvostoliiton yritysten toiminta muistutti käytännössä erittäin paljon kapitalistisia yhtiöitä. [59] Myös lännen sosialistit kritisoivat järjestelmää ja nimittivät sitä valtiokapitalismiksi.[60]

Raha

Ruplan seteli vuodelta 1961.

Neuvostoliiton rahayksikkö oli Venäjän keisarikunnassakin käytössä ollut rupla ja sen alayksikkö kopeekka. Yksi rupla vastasi arvoltaan sataa kopeekkaa. Neuvostoliiton hajottua ruplaa rahayksikkönään ovat käyttäneet Valko-Venäjä ja Venäjä. Muut neuvostotasavallat ovat itsenäistymisen jälkeen ottaneet käyttöön omat rahayksikkönsä.[61]

Kun Neuvosto-Venäjä oli voittanut sisällisodan ja intervention, se pyrki uuteen talouspolitiikkaan, NEP:iin (Новая Экономическая Политика), mikä edellytti yksityisen investoimisen vuoksi vakaita rahaoloja. Neuvostoliitto vakautti rahaolot 1924 sitomalla ruplan kultakantaan ja vaihtamalla 50 000 neuvostovenäläistä ruplaa, sovznakia (совзнак) yhteen uuteen ruplaan. Toinen inflaatiokausi sattui toisen maailmansodan aikaan. Vuonna 1947 rahaolot vakautettiin talletuksia leikkaamalla.[62]

Teollisuus

Magnitogorskin terästehdas 1930-luvulla

Vaikka ulkomaankauppa oli verrattain pientä, raskaalla teollisuudella oli suuri rooli Neuvostoliiton talouselämässä. Loppuvaiheessaan maa vastasi noin 20 % maailman teollisuustuotannosta.[63] Suuria lentokonevalmistajia olivat muun muassa Tupolev, Iljušin ja Antonov, autonvalmistajia olivat VAZ (Lada), GAZ (Volga) ja AZLK (Moskvitš). Teollisuus organisoitiin suuriksi kombinaateiksi, joiden tehtävänä oli jalostaa tietty raaka-aine lopputuotteiksi saakka. Yleensä kombinaatit olivat oman alueensa tärkeimpiä työnantajia, jotka leimasivat koko aluetta.[64]

Neuvostoliitolla oli suuret luonnonvarat, mutta ne olivat enimmäkseen vaikeasti saavutettavissa Siperian pohjoisosissa ja Kuolan niemimaalla. Suuri osa teollisuudesta palveli sotilastuotantoa eikä juuri osallistunut siviilituotantoon. Tämä haittasi sotilastekniikassa tehtyjen edistysaskelien siirtämistä muuhun tuotantoelämään. Lisäksi Neuvostoliiton tiedeakatemian ympärille keskittynyt, sinänsä erittäin korkealaatuinen tieteellinen tutkimus ei ollut juuri kosketuksissa tekniikkaan, mikä hidasti tekniikan kehittymistä. [65]

Neuvostoteollisuuden eräänä ongelmana oli keskittyminen määrään. Tuotantolaitoksia arvioitiin lähinnä tuotantolukujen perusteella, mikä haittasi laadun kehittämistä. Lisäksi suunnittelijoilla oli tapana nostaa suoritusvaatimuksia aikaisempien suoritusten perusteella, minkä vuoksi läpimurto tuottavuudessa olisi lähinnä vain nostanut seuraavan vuoden suoritusnormia. Lisäksi on arveltu, että ideologinen näkökanta esti tuottavuuden nostamisen. Työvoiman erottaminen ei ollut todellinen mahdollisuus, vaikka automaatio olisi vähentänyt työn tarvetta. Lisäksi vaikutusvaltaisella sotilasteollisella sektorilla pyrittiin tuottamaan käteviä, yksinkertaisia laitteita, mikä saattoi luoda henkistä vastarintaa kehittynyttä automaatiota ja tietotekniikkaa kohtaan. [66]

Luonnonvaroiltaan Neuvostoliitto oli yksi maailman rikkaimmista maista. Tärkeimpiä luonnonvaroja olivat öljy, maakaasu, kivihiili, timantit, useat mineraalit ja puu. Luonnonvarojen hyödyntämistä vaikeutti osaltaan niiden sijainti vaikeasti saavutettavissa alueilla Siperiassa ja Kuolan niemimaalla. Neuvostoliittoa myös kritisoitiin siitä, että se tuhlasi uusiutumattomia luonnonvaroja. [67] Merkittävimmät vientituotteet olivat öljy, maakaasu ja puutavara.

Maatalous

Pääartikkeli: Neuvostoliiton maatalous

Neuvostoliiton viljavimmat maa-alueet sijaitsivat maan länsiosassa Valko-Venäjällä, Ukrainassa ja Etelä-Venäjällä. Näiden alueiden pohjoispuolella alkoi havumetsävyöhyke, jonka pohjoispuolella oli hedelmätöntä jänkää. Idässä maasto muuttui vähitellen arosta puoliaavikoksi ja lopulta aavikoksi. Nämä alueet vaativat kastelua maanviljelyn mahdollistamiseksi. Parhaat maatalousmaat sijaitsivat siis lehtimetsävyöhykkeellä ja erityisesti entisillä aroilla, joiden mustamulta oli viljavuudeltaan samaa luokkaa kuin Yhdysvaltain Keski-Lännessä. Kaspianmeren ja Mustanmeren rannikoilla oli pieniä nahkealehtisten kasvien alueita, jotka soveltuivat hedelmänviljelyyn. [68][69]

Neuvostoliiton maatalous toteutui yhteisomisteisilla tiloilla, jotka olivat joko osuuskuntamuotoisia kolhooseja tai valtio-omisteisia sovhooseja. Sovhooseissa maatyöläiset saivat teollisuustyöläisten tapaan palkkaa ja nauttivat samantapaisista sosiaalieduista. Yleensä sovhoosit olivat erikoistuneet tiettyyn tuotantoalaan, ja niiden koneet ja lannoitteet olivat parempilaatuisia kuin kolhooseissa. Kolhoosit olivat muodollisesti maatyöläisten omistuksessa, ja niillä oli oikeus myydä tuotantokiintiöt ylittävä osuus elintarvikemarkkinoilla. Maatyöläisten elintason kolhoosissa määräsi kolhoosin taloudellinen tilanne. Lisäksi jokaisella maatyöläisellä oli yleensä noin puolen hehtaarin alue omaa henkilökohtaista viljelyään ja pienkarjaansa varten. Vaikka näiden alueiden pinta-ala oli kokonaisuuteen verrattuna vähäinen, ne tuottivat erittäin suuren osan Neuvostoliiton maataloustuotannosta. [70][71]

Neuvostoliitto kykeni kasvattamaan viljaa oman väestönsä tarpeisiin, mutta ennen Hruštšovin aikaa kadot aiheuttivat massateurastuksia, kun rehuvilja jouduttiin käyttämään ihmisravinnoksi. Hruštšovin kaudella tarvittava vilja alettiin ostaa ulkomailta, lähinnä lännestä, mikä rasitti jatkuvasti kansantaloutta. Tärkein vilja oli vehnä, mutta myös ohraa, ruista, kauraa ja riisiä viljeltiin. Maissin viljely-yritykset Hruštšovin kaudella epäonnistuivat. [72]

Juuresten ja vihannesten viljely oli tavallista Neuvostoliiton Euroopan puoleisissa osissa. Tärkeitä kasveja olivat peruna, kaali, lanttu, nauris ja sipuli. Maan loppuaikoina kasvihuoneiden laajamittainen rakennustyö mahdollisti sen, että asutuskeskuksissa oli useimmiten saatavilla myös tomaattia ja kurkkua ympäri vuoden. Sokerijuurikasta, puuvillaa, auringonkukkaa ja muita teollisia raaka-ainekasveja viljeltiin puoliaavikoilla keinokastelun turvin. Toisen maailmansodan jälkeen hampun ja pellavan viljely taantui hiljalleen näiden kasvien viljelyalueilla Kaukasuksella ja Baltiassa. [73] Gruusia oli teenviljelyn keskus, kun taas Moldova vastasi suurimmaksi osaksi yleisliittolaisesta hedelmätuotannosta. Tupakkaa kasvatettiin pääosin Etelä-Venäjällä ja Kaukasuksella, mutta Neuvostoliitto joutui silti tuomaan suuren osan kuluttamastaan tupakasta. [74]

Karjatalouteen kiinnitettiin Neuvostoliitossa paljon huomiota, sillä lihan, munien ja maidon tuotanto oli näkyvä tapa nostaa väestön elintasoa. Osaksi tuotannosta vastasivat teollisuusmaiset erityislaitokset, jotka eivät olleet sovhooseja eivätkä kolhooseja, ja ne tuottivat suurimman osan munista ja kananlihasta. Karjatalous oli myös varsinaisen maatalousalueen ulkopuolella tärkein maatalouden muoto. Se ei kuitenkaan ollut erityisen tuottavaa. Esimerkiksi Suomessa lypsykarjan tuottavuus oli noin kaksinkertainen verrattuna Neuvostoliiton keskiarvoon. Eräs ongelma oli väkirehun puute, jota puuvillan- ja auringonkukansiementen syöttäminen ei riittänyt korvaamaan. [75][76]

Kalastus

Kalastus oli merkittävä osa Neuvostoliiton ruoantuotantoa, ja maalla oli 1970–80-luvuilla Japanin jälkeen maailman toiseksi suurin kalastuslaivasto. Suurin osa saaliista pyydettiin Atlantilta ja Tyyneltä valtamereltä. Erityisesti Tyynen valtameren kalastusta pyrittiin kehittämään, sillä Atlantin parhaat kalavedet jäivät eri valtioiden julistamien kalastusvyöhykkeiden sisäpuolelle. Ongelmaa yritettiin ratkaista myös laajentamalla kalanviljelyä ja sisävesikalastusta 1980-luvulla. [77]

Metsätalous

Neuvostoliitossa sijaitsi neljännes maailman metsävaroista ja 60 % havupuuvaroista. Metsäpinta-ala oli 747 miljoonaa hehtaaria ja puusto 80 miljardia m³, josta havupuita 84 %. Metsät peittivät maa-alasta 38 %. Vuotuinen kasvu oli 800 miljoonaa m³, hakkuutoiminnan piirissä olevissa metsissä n. 500 miljoonaa m³. Metsätalouden tukialue oli taigavyöhyke. Uralilla ja siitä länteen olivat pääpuulajeina mänty, kuusi ja koivu, idässä lehtikuusi, mänty, sembramänty, kuusi, pihtakuusi ja koivu. Yleisin puulaji oli lehtikuusi (yhteensä 28 miljardia m³). Metsävaroista 83 % sijaitsi Uralilta itään olevilla alueilla, mutta hakkuista vain 35 % tapahtui siellä. [78] Hakkuiden painopiste oli siirtymässä koko ajan Uralilta itään. Kokonaishakkuut olivat 390 miljoonaa m³. Maan Euroopan-puoleisessa osassa oli tehty kauan liikahakkuita, joten siellä puun hankintaa jouduttiin vähentämään 1960-luvulta lähtien. Lehtipuut muodostivat vielä reservin, jota voitiin hyödyntää yhä enemmän. Hakkuut tehtiin valtaosin avohakkuina, ja metsänhoito oli vähäisiä puunkäyttöön verrattuna.[79]

Sähköistämisohjelma

Pääartikkeli: GOELRO

Sähköistämisohjelmasta vastasi GOELRO (Gosudarstvennaja komissija po elektrifikatsija Rossii), Neuvostoliiton sähköistämisen valtionkomitea. Joidenkin lähteiden mukaan mittavaa Venäjän sähköistämissuunnitelmaa valmisteli professori Vernadski jo ennen marraskuussa tapahtunutta lokakuun vallankumousta 1917. Valtiollisena ohjelmana se kuitenkin liittyy Neuvosto-Venäjän pyrkimykseen aloittaa mittava teollistamisohjelma, jotta se kuroisi kiinni eron länsimaihin verrattuna.[80]

GOELRO:n tavoitteena ei ollut niinkään luoda raskasta teollisuutta, vaan parantaa työn tuottavuutta sähköistämisen avulla. Monilla kansantalouden aloilla ihmis- ja eläintyövoima voitiin korvata sähköllä. Lämpöarvoltaan vähäisiä kivihiililaatuja, turvetta, puuta ja kaasua pyrittiin hyödyntämään laajemmin, paikallisesti myös öljyliusketta.[81]

Suunnitelma käsitti sekä toimiala- että aluekohtaisen toimeenpanosuunnitelman. Tätä varten valtakunnallinen suunnitelma jaettiin seitsemään alueelliseen perussuunnitelmaan: pohjoiseen, keskis-teolliseen, eteläiseen, Volgan varren, Uralin, Kaukasian sekä Länsi-Siperian ja Turkestanin suunnitelmaan.[82]

GOELRO suunniteltiin jo alusta lakisääteiselle pohjalle, joten sen toimeenpanon takaisi keskitetty taloussuunnitelma. GOELRO:sta tuli Neuvosto-Venäjän ja Neuvostoliiton ensimmäinen kattava valtionsuunnitelma, ja se toimi esikuvana valtionsuunnitelmalle (GOSPLAN), joka järjesti koko kansantalouden viisivuotissuunnittelun. GOELRO valtionkomiteana lakkautettiin jo kesäkuussa 1921, minkä jälkeen sen työtä jatkoi GOSPLAN.[83]

GOELRO:n ensimmäinen osa A tuli suoritetuksi 1926 mennessä. Tavoitteena oli palauttaa sisällissodassa pienentynyt tuotanto. Vuoteen 1935 mennessä oli suoritettu rakentamiseen liittyvät tavoitteet. Myös raskas sähkötekninen tuontia korvaava teollisuus kehittyi. 1923 Elektrosila toimitti Volhoviin Leningradin alueelle neljä ensimmäistä 7,5 MW turbiinia. 1930-luvun puoleen väliin mennessä oli jo perustettu Elektrozavod (Электрозавод) ja Dinamo (Динамо) Moskovaan, Krasnyi kotelštšik (Красный котельщик) ja Taganrogiin, Turbogeneratornyi zavod imeni S. M. Kirova (Турбогенераторный завод имени С. М. Кирова) Harkovaan. Vuodesta 1934 lähtien Neuvostoliitto oli voimalaitteiden rakentamisessa omavarainen. Mittavaan teollistumiseen käytettiin myös vankityövoimaa, ja tuotantohyödykkeitä hankittiin viemällä viljaa ulkomaille. Viljan vienti johti 1930-luvun puolivälissä Volgan varrella ja varsinkin Ukrainassa nälänhätään, missä kuoli miljoonia ihmisiä.[84]

Väestö

Neuvostoliiton väkiluvun kehitys vuosien 1961-1991 aikana.

Ennen kuin Neuvostoliitto hajosi, siellä asui lähes 300 miljoonaa ihmistä ja se oli väkiluvultaan maailman kolmanneksi suurin valtio. Tiheimmin asutettuja olivat etenkin länsi- ja eteläosat. Suurimman väestöryhmän muodostivat venäläiset; muita suuria kansanryhmiä olivat ukrainalaiset, uzbekit, valkovenäläiset, kazakit, azerit, armenialaiset, tadžikit, georgialaiset, moldovalaiset, liettualaiset, turkmeenit, kirgiisit, latvialaiset ja virolaiset. [85]

Kieli

Neuvostoliitossa kaikki kielet olivat liittovaltion perustuslain mukaan tasa-arvoisia, joskin joidenkin neuvostotasavaltojen omat perustuslait tunnustivat paikallisen kielen ainoaksi viralliseksi. Venäjällä oli kuitenkin käytännössä yleisliittolainen asema, ja sitä opetettiin vuosikymmeniä valtion kouluissa pakollisena oppiaineena.[86]

Sosiaali- ja terveysturva

Neuvostoliitossa jokaisella kansalaisella oli oikeus valtion järjestämiin terveys- ja sosiaalipalveluihin. Neuvostoliitossa sosiaaliturvan perustana olivat valtion omistamat yritykset, jotka järjestivät työntekijöilleen lasten päivähoitoa, maksuttomia virkistyslomia ja edullisia elintarvikkeita ja huolehtivat työsuhteen päätyttyä eläkkeiden maksamisesta. Neuvostoliiton hajottua terveys- ja sosiaaliturva heikkeni kaikissa neuvostotasavalloissa, jotka olivat itsenäistyneet. [87]

Uskonto

Pääartikkeli: Uskonto Neuvostoliitossa
Tiedosto:Oldest of golds.jpg
"Vanhin jumalista". Neuvostoliittolaista uskonnonvastaista propagandaa.

Neuvostoliitto oli virallisesti ateistinen, joten valtio suhtautui uskonnonharjoittamiseen enimmäkseen kielteisesti etenkin ensimmäisten vuosikymmentensä aikana, mutta tilanne vaihteli suuresti ajasta, paikasta ja uskonnosta riippuen. Merkittävimmät pakkotoimet ja epäluulo kohdistuivat niihin väestöryhmiin, joiden uskontoa pidettiin poliittisena, kuten katolisiin paavin suuren vallan vuoksi tai juutalaisiin näiden sionistisiksi uskottujen tendenssien perusteella. Suurten uskonnollisten ryhmien, kuten ortodoksisen kirkon tai muslimien toimintaa pyrittiin aktiivisesti rajoittamaan ja kontrolloimaan. Lukuisia kirkkorakennuksia otettiin muuhun käyttöön tai tuhottiin, mutta varsinaisia laajoja vainoja näiden uskontojen harjoittajiin ei kuitenkaan kohdistunut. Protestanttisia kristittyjä, kuten helluntailaisia ja baptisteja, sen sijaan vainottiin ankarastikin. Vankeustuomiot ja kiduttaminen olivat arkipäivää niille uskoville, joita neuvostoyhteiskunta piti "valtion vihollisina".[88]

Neuvostoliitossa uskontokuntien kannattajamääriä ei tilastoitu, mutta ylivoimaisesti suurin uskonto oli ortodoksinen kirkko. Suurin osa isovenäläisistä oli ortodokseja, mutta aivan maan länsiosissa asui myös katolisia, etenkin Liettuassa ja Ukrainassa. Toiseksi suurin uskontokunta oli islam, jonka kannattajia oli varsinkin Turkestanin alueen neuvostotasavalloissa, Kaukasiassa ja myös Tatarstanin autonomisessa tasavallassa. Neuvostoliiton alueella oli myös luterilaisia, joita oli lähinnä Virossa ja Latviassa sekä Suomen rajan lähellä Inkerinmaalla. Neuvostoliitossa myös luterilaisuus oli yksi vainon peruste.[89]

Ainakin virallisesti Neuvostoliiton perustuslaissa taattiin omantunnon ja uskonnon vapaus, mutta myös vapaus harjoittaa uskonnon vastaista propagandaa.[89] Aluksi uskontoon suhtauduttiin Neuvostoliittossa harmittomana taikauskona, mutta myöhemmin käyttöön otettiin ns. "taistelevan ateismin" periaate. Uskontojen vainot olivat suurimmillaan Stalinin kaudella 1930-luvulla. Vuonna 1923 Neuvostoliitossa perustettiin Jumalattomien liitto, jonka tavoitteena oli levittää ateismia. Toisen maailmansodan myötä ortodoksinen kirkko nousi yhdeksi sotaponnistusten tukijaksi ja uskontojen vaino lieveni.[90]

Urheilu

Pääartikkeli: Neuvostoliiton urheilu
Olympiaraha vuoden 1980 olympialaisista

Neuvostoliiton urheilijat menestyivät erittäin hyvin monissa lajeissa, ja esimerkiksi jääkiekossa, lentopallossa, painissa, voimistelussa ja painonnostossa maa oli vuosikymmenet lähes täysin ylivoimainen.[91]

Neuvostoliitto osallistui ensi kertaa olympialaisiin vuonna 1952 Helsingissä, ja yhteensä Neuvostoliitto keräsi olympialaisista 473 kultaa, 376 hopeaa ja 355 pronssia. [92] Vuoden 1980 kesäolympialaiset järjestettiin Moskovassa, mutta suurin osa länsimaista boikotoi kilpailuja vastalauseena Neuvostoliiton toimille Afganistanissa. Vastaavasti Neuvostoliitto liittolaismaineen boikotoi seuraavaksi järjestettyjä Los Angelesin kisoja.

Kun Neuvostoliiton hajosi, siitä eronneiden maiden urheilijat kilpailivat vuoden 1992 Barcelonan olympialaisissa Itsenäisten valtioiden yhteisön lipun alla. Useimmat kansainväliset liitot laskevat Neuvostoliiton seuraajavaltioksi Venäjän, mutta myös monet muut entiset neuvostotasavallat ovat menestyneet edelleen omissa vahvoissa lajeissaan. Etenkin joukkueurheilussa tämä on tarkoittanut kilpailun kiristymistä: esimerkiksi jääkiekon vuoden 2006 MM-kilpailuihin osallistui Venäjän lisäksi peräti neljä entistä neuvostotasavaltaa.

Jalkapallo

Vaikkakaan Neuvostoliitto ei yltänyt jalkapallon MM-kilpailuissa vuoden 1966 neljättä sijaa parempaan tulokseen, voitti maa kuitenkin 1960 Euroopan-mestaruuden, ja myöhempinä vuosina se sai kolme hopeaa kahden olympiakullan ja kahden olympiapronssin lisäksi. Seuratasolla Dynamo Kiova voitti Euroopan Cup-voittajien Cupin kahdesti ja Dynamo Tbilisi kerran. Myös Dynamo Moskova pääsi saman cupin loppuotteluun. Dynamo Kiovan menestyksen ja Neuvostoliiton vuoden 1988 EM-hopean taustalla oli ukrainalaisvalmentaja Valeri Lobanovski ja hänen kehittämänsä pelitapa.

Koripallo

Kansainvälisessä koripallossa Neuvostoliitto oli lajia hallinneen Yhdysvaltojen takana lähes yhtä selvä kakkonen, joka voitti kaksi olympiakultaa ja sijoittui mitaleille jokaisella osallistumiskerrallaan. Koripallon MM-kilpailuissa menestys oli yhtä hyvä, ja Neuvostoliitto oli kolminkertainen maailmanmestari. Euroopan mestaruuksia maa keräsi kaikkiaan peräti 14.[93]

Jääkiekko

Neuvostoliitto hallitsi kansainvälistä jääkiekkoa vuosikaudet ylivoimaisesti voittaen kahdeksan olympiakultaa (joista viimeisen tosin olympialipun alla) ja 22 maailmanmestaruutta. Niin olympialaisissa kuin MM-kilpailuissakin maa sijoittui mitaleille jokaisella osallistumiskerrallaan ja sai yhteensä 10 olympia- ja 34 MM-mitalia. Seurajoukkuetasolla usein aikansa parhaaksi joukkueeksi arvostettu TsSKA Moskova voitti Euroopan Cupin 20 kertaa, ja saman kaupungin Krylja Sovetov kerran. [94]

Liikenne

Neuvostoliittolainen veturi.

Valtavat etäisyydet ja tärkeiden luonnonvarojen sijainti vaikeakulkuisilla, tiettömillä seuduilla asettivat suuria vaatimuksia liikenneverkolle. Rahtikustannukset muodostivatkin 20 % Neuvostoliiton kansantulosta. Maan tasaisuus helpotti liikenneyhteyksien rakentamista, mutta ilmasto ja maaperä aiheuttivat hankaluuksia: pakkaset, lumen määrä, kevään ja syksyn kelirikkoaika, tulvat, ikirouta, Siperian suot ja aavikkoseutujen hiekka tekivät yhteyksien rakentamisen kalliiksi. Soran puute laajoilla tasangoilla vaikeutti tienrakennusta.[95]

Neuvostoliitossa oli vuonna 1987 henkilöliikenteessä rautateitä kaikkiaan 146 100 kilometriä (toiseksi eniten maailmassa Yhdysvaltojen jälkeen), josta oli sähköistettyjä 51 700 kilometriä, ja maanteitä noin 1,6 miljoonaa kilometriä, josta kestopäällystettyjä noin 1,2 miljoonaa kilometriä. [96] Maan läntiset osat olivat liikenteellisesti kehittyneimpiä, rautatieverkko oli tihein ja tiestö korkeatasoisinta, mutta joki- ja putkijohtokuljetukset vähäisiä. Itään ja pohjoiseen mentäessä lisääntyivät muun muassa öljyn ja kaasun putkijohtokuljetus, rautateitä rakennettiin jatkuvasti ja tiestöä parannettiin. Siperian, Kazakstanin, Keski-Aasian ja Kaukoidän liikenneverkko oli pitkään vajavainen; Siperian rata oli ylikuormitettu sekä maantie- ja jokiliikenne olivat kehittymättömiä. Pohjoisimmat seudut olivat lentoyhteyksien varassa. Autoja maassa oli suhteellisen vähän, ja suurin osa niistä oli kuorma-autoja. Metrot oli rakennettu Moskovaan, Leningradiin, Kiovaan, Harkovaan, Minskiin, Gorkiin, Kuibyševiin, Sverdlovskiin, Novosibirskiin, Tbilisiin, Jerevaniin, Bakuun ja Taškentiin.[97]

Neuvostoliitto oli maailman johtavia merenkulkumaita. Maassa oli 60 huomattavaa satamaa, joista suurimmat olivat Mustalla- ja Asovanmerellä tankkilaivojen tukikohta Novorossijsk sekä Odessa (20 miljoonaa tonnia) ja Batumi, Kaspianmerellä (pääasiassa öljykuljetuksia) Astrahan ja Baku, Itämerellä Leningrad (14 miljoonaa tonnia), Riika, Ventspils ja Klaipeda, Tyynellä valtamerellä Vladivostok ja Nahodka sekä Pohjoisella jäämerellä Arkangeli ja ainoa jäätymätön suursatama Murmansk. Neuvostoliiton kauppalaivasto koostui 1980-luvulla 1600–1700:sta neuvostolipun alla purjehtivasta aluksesta. [98][99]

Tiedosto:Aeroflot logo.png
Lentoyhtiö Aeroflotin logossa on edelleen neuvostoajoilta peräisin oleva sirppi ja vasara.

Lentoliikenteessä Neuvostoliitto oli yksi tärkeimmistä vaikuttajista. Neuvostoliittolainen Aeroflot oli maailman suurin lentoyhtiö. Aeroflotin katsotaan saaneen alkunsa 9. helmikuuta 1923, kun Neuvostoliiton siviili-ilmailuneuvosto perustettiin. Nimi otettiin käyttöön 25. helmikuuta 1932. Lentoyhtiö oli valtion omistuksessa, ja sen tunnuksessa oli Neuvostoliitolle ominainen tunnus, sirppi ja vasara. Neuvostoliiton hajottua 1991 Venäjällä organisoitiin matkustajaliikenne uudelleen 28. heinäkuuta 1992, ja Aeroflotista tuli 51%:sti valtion ja 49%:sti työntekijöiden omistama venäläinen lentoyhtiö. Samana vuonna alettiin kehittää palvelua ja hankittiin Airbusilta Airbus A310-300 -koneita. Vuonna 1994 Aeroflot hankki käyttöönsä Boeing 767-300ER - ja Iljušin Il-96-300 -lentokoneita pitkien matkojen lentoja varten. Nykyisin Aeroflot on edelleen maailman johtavia lentoyhtiöitä, ja muistona neuvostoajoista yhtiöllä on logossaan edelleen käytössä sirppi ja vasara. [100]

Matkailu

Matkailu oli Neuvostoliitossa suosittua. [101] Valtaosa oli kuitenkin kotimaan matkailua, vaikka myös ulkomaalaisia erityisesti Neuvostoliiton liittolaismaista kävi vuosittain Intourist-järjestön järjestämillä ryhmämatkoilla. Suosituimmat turistikohteet olivat Mustanmeren rannikot (Sotši, Kim, Batumi yms.) sekä suurkaupungit Moskova ja Leningrad.[102]

Neuvostoliitosta ei voinut muuttaa toiseen valtioon ilman viranomaisten lupaa. Maahan ja maasta sai matkustaa viisumilla, jonka sai viranomaisilta. Neuvostoliitto valvoi tarkasti maahan- ja maastamuuttoa, eikä sallinut matkustamista ilman viranomaisten virallista lupaa. Avioituminen ulkomaalaisen kanssa antoi kuitenkin viimeistään 1970-luvulta alkaen useimmissa tapauksissa oikeuden muuttaa puolison kotimaahan, mutta samalla muuttaja menetti Neuvostoliiton kansalaisuuden.[103]

Maahan muuttaminen oli lähes yhtä hankalaa kuin maasta muuttaminen. Muuttoon tarvittiin viranomaisten lupa, jota sai anoa suurlähetystöstä. SEV-maiden asukkaat pääsivät maahan muita helpommin. Muiden valtioiden kansalaisille luvan saaminen saattoi kestää jopa useita vuosia.[104]

Kulttuuri

Pääartikkeli: Neuvostoliiton kulttuuri ja Sosialistinen realismi
Tiedosto:Partisans at Grutas Park.jpg
Sosialistista realismia Neuvostoajan veistospuistossa Liettuassa. Veistos esittää partisaaneja.

1900-luvun alussa Venäjän kulttuuri oli kiihkeässä, kaikki kulttuurin alat läpäisseessä luomistilassa. Kautta kutsutaan Venäjän ja Neuvostoliiton avantgardeksi tai Hopeakaudeksi. Vallankumouksen jälkeen taiteilijat osallistuivat innokkaasti uuden sosialistisen yhteiskunnan uudistustyöhön. Kommunististen päämäärien puolesta toimivat muun muassa Vladimir Majakovski ja Maksim Gorki. Bolševikkijohtajat eivät kuitenkaan arvostaneet modernistista avantgarde-taidetta. Avantgarden aika loppui viimeistään 1930-luvun alussa, kun sosialistisesta realismista tuli ainoa virallisesti hyväksytty taiteen suuntaus, jota sovellettiin kaikkiin taiteisiin. Sosialistisen realismin ajatuksena oli realistinen muoto ja sosialistinen sisältö. Samalla kommunistipuolueen ohjaamat eri alojen taiteilijaliitot määrättiin sääntelemään taide-elämää.[105]

Sosialistinen realismi otettiin käyttöön Neuvostoliiton Kirjailijaliiton konferenssissa vuonna 1934, jonka jälkeen siitä tuli maan virallinen ja ainoa hyväksytty taidesuuntaus. Sen isänä mainitaan usein kirjailija Maksim Gorki, jonka romaania Äiti (1907, suom. 1944) pidetään sosialistisen realismin arkkityyppinä. Esikuvina on pidetty myös eräiden 1800-luvun realistien, esimerkiksi Peredvižnikien ("Vaeltajien"), Jacques-Louis Davidin ja Ilja Repinin taidetta.[106]

Kirjallisuus ja teatteri olivat Neuvostoliitossa suosittuja. Neuvostoliittolainen musiikki menestyi myös maan rajojen ulkopuolella, eikä pelkästään sosialistisissa maissa, vaan myös lännessä.[107]

Sosialistisen realismin periaatteita määrättiin noudatettavaksi myös Neuvostoliiton liittolaismaissa. Niissä taidepolitiikka oli kuitenkin vapaampaa kuin Neuvostoliitossa. Itä-Euroopan sosialististen maiden taiteessa henkilöpalvonta ja kapea puoluesidonnaisuus näkyi voimakkaimmillaan vuosina 1945–1953.[108]

Sosialistisen realismin metodin mukaan taiteen tehtävä on palvella vallankumousta ja sosialismin rakentamista olemalla kansantajuista ja puoluekantaista. Monesti tämä merkitsi työläisten kuvaamista esimerkillisinä sankareina. Musiikissa suosittiin yleviä "positiivisia" finaaleja. Johtajat asetettiin maalaustaiteessa kansan keskelle. Tarkoituksena oli korottaa työläisen asemaa esittämällä hänen elämänsä, työnsä ja vapaa-aikansa ihailtavassa muodossa.[109]

Bolševikkijohtaja Andrei Ždanovin vaikutus Neuvostoliiton kulttuurielämään oli suuri. Hänen nimensä mukaan tunnettu suuntaus, ždanovismi vaati kaikilta taiteilijoilta kapea-alaisen puolueuskollisuuden noudattamista. Se määritteli vielä 1950-luvun lopulle asti hyväksyttävän kulttuurituotannon rajat Neuvostoliitossa.[110]

Epävirallinen kulttuuri

Stalinin kuoleman jälkeen kulttuurielämä koki lyhyen vapaamman jakson suojasään aikana, kunnes Nikita Hruštšovin valtakauden lopulla se alkoi taas jähmettyä. Kun länsimainen taide oli kiellettyä, Neuvostoliitossa syntyi varsin laajalle levinneitä, vaikkakin epäyhtenäisiä niin sanotun epävirallisen taiteen suuntauksia. Niillä ei ollut kuitenkaan menestymisen mahdollisuuksia, koska toisinajattelijat eivät saaneet julkaista taidettaan. [111]

Neuvostoliitossa julkaisutoimintaa valvottiin tarkasti opposition tukahduttamiseksi. Tämän vuoksi monet kielletyt kirjat kopioitiin käsin ja levitettiin kädestä käteen vaha- tai valokopioina, niin sanottuina samizdat-julkaisuina. Joistakin toisinajattelijoista, kuten kirjailija Aleksandr Solženitsynistä ja taiteilija Ilja Kabakovista, tuli maailmankuuluja. Mihail Gorbatšovin hallintoaikana 1980-luvulla puolue myönsi enemmän vapauksia taiteilijoille. Sosialistinen realismi kesti kuitenkin Neuvostoliiton hajoamiseen 1991 asti kulttuurin virallisena sääntelyjärjestelmänä.[112]

Nykyisin Neuvostoliiton taiteen ja kulttuurin perintöä arvioidaan uudella tavalla, kun myös kielletyt kulttuurin alat otetaan huomioon. Sosialistisen ajan taideperintöön voi tutustua esimerkiksi neuvostoajan veistospuistossa Liettuassa.

Propaganda

Tiedosto:Soviet propaganda.jpg
Neuvostoliittolaista propagandaa.
Pääartikkeli: Propaganda: Neuvostoliitto

Neuvostoliitto harjoitti propagandaksi laskettavaa tiedotustoimintaa koko olemassaolonsa ajan, mutta propagandan sisältö ja tyyli vaihtelivat voimakkaasti kohteiden ja ajankohdan mukaan. Tehokkaan propagandan mahdollisti muun muassa maan epädemokraattisuus ja tiedonvälityksen keskittyminen. Tiedotusvälineiden vapaus puuttui, eikä valtion suoraan hallinnoimien tai tarkasti valvomien tiedotusvälineiden lisäksi ollut olemassa luvallisia vaihtoehtoisia tiedotuskanavia, toisin kuin lännessä. [113] Ylhäältä tulevan tiedon kyseenalaistaminen oli jopa rikollista. Neuvostoliiton propagandassa kaikki länsimaat, mukaan lukien porvarilliset liberaalidemokratiat, leimattiin usein fasistisiksi, sotaa lietsoviksi ja epädemokraattisiksi.[114]

Länsimaiden ihmisten valtaosan kerrottiin elävän köyhyydessä ja kurjuudessa. Toisen maailmansodan synnyttämää maailmanlaajuista natsismin ja fasismin pelkoa hyödynnettiin väittämällä, että länsimaat muistuttavat fasistisia järjestelmiä, mutta Neuvostoliitto on eri kansojen tasa-arvoinen ja rauhanomainen koti, vastakohta kaikelle, mitä natsit ja fasistit olivat edustaneet. Tämä propaganda vaikutti myös lännessä moniin vasemmistotahoihin, jotka usein uskoivat ainakin osittain propagandistiset väitteet Neuvostoliitosta onnelana ja pitivät länttä turmeltuneena.[115]

Länsivastainen propaganda suuntautui lähinnä Itä-Euroopan maihin ja omaan kansaan. Länteen tuotettiin propagandaa, jossa Neuvostoliitto esiteltiin onnelana ja kehityksen huippuna, jossa ihmisoikeudet, tasa-arvo ja elintaso olivat maailman parhaat.

Symbolit

Neuvostoliitossa yleisesti käytettyjä tunnuksia olivat vallankumouksen punainen tähti sekä sirppi ja vasara. Neuvostoliiton lipussa oli edistystä kuvaava keltainen tähti, vallankumouksellisuutta ja sosialismia kuvaavalla punaisella taustalla, sekä maatyöläisten sirppi ja teollisuustyöläisten vasara yhteen liitettynä. Se oli myös aikoinaan kansainvälisen sosialismin tunnus, mutta se muistetaan lähinnä Neuvostoliiton tunnuksena.[116]

Neuvostoliittolainen elokuva

Tiedosto:Bronenosets.jpg
Panssarilaiva Potemkinin elokuvajuliste vuodelta 1926

Neuvostoliitto oli myös suurimpia elokuvamaita – Lenin sanoikin aikoinaan elokuvan olevan Neuvostoliiton tärkein taiteenlaji. Elokuvailmaisu kukoisti taiteellisesti erityisesti mykkäelokuva-aikana, ennen kuin stalinistinen kulttuuripolitiikka nousi valta-asemaan. Stalinin kuoleman jälkeen elokuvateollisuus alkoi tuottaa pikkuhiljaa myös muita kuin propaganda-elokuvia ja se kukoisti erityisesti 1970-luvulla. [117]

Neuvostoliiton "kansalliselokuvaksi" nimetään usein Sergei Eisensteinin ohjaama elokuva Panssarilaiva Potemkin, joka oli paitsi onnistunutta propagandaa, myös teknisesti ja taiteellisesti edistyksellinen. Elokuvan piti olla vain osa vuoden 1905 tapahtumista kertovaa elokuvasarjaa, mutta se muistetaan parhaiten itsenäisenä elokuvana. Muita Eisensteinin klassikkoja ovat mm. Lakko, Lokakuun vallankumouksen kymmenvuosipäivän kunniaksi tehty Lokakuu sekä erityisesti Stalinin diktatuuriin viittaava ja sen vuoksi kosolti tekijälle harmeja aiheuttanut Iivana Julma -sarja. Varhaisen neuvostoelokuvan mestareita olivat lisäksi Dziga Vertov, Oleksandr Dovženko, Mihail Romm ja Vsevolod Pudovkin.[118]

Neuvostoliittolainen elokuva menestyi hyvin myös ulkomailla, sekä itä- että länsimaissa. Kansainvälisesti menestyksekkäin, joskin kotimaassaan vaille virallista tunnustusta jäänyt elokuvantekijä oli Andrei Tarkovski, joka voitti muun muassa Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon. Tarkovski itse kertoi rakastavansa maataan, mikä näkyi myös hänen elokuvissaan.[119]

Neuvostoliitossa tuotettiin verrattain paljon elokuvia, ja määrärahat olivat mittavat. 1970-luvulla ainoastaan Hollywoodissa elokuvantekijöillä oli mahdollisuus yhtä suuriin budjetteihin kuin Neuvostoliitossa. Käytännössä valtio huolehti siitä, että tekijät saivat kaiken mitä tarvitsivat, mikäli kulttuurilautakunta oli sitä mieltä. Elokuvatekijöiden koulutuksessa ominaista oli se, että kuka tahansa elokuvallisesti lahjakas voitiin ottaa mukaan valtiollisiin elokuvakouluihin ja kouluttaa amattiin valtion avustamana. Neuvostoliiton suurin elokuvatuotantoyhtiö oli Mosfilm. [120]

Neuvostoelokuvan kestävin osa on taiteenharrastajien piirissä arvostettu laji, joskin mahdollisudet nähdä näitä filmejä ovat heikentyneet Neuvostoliiton valtion lakattua. Helsingissä oli sodan jälkeen yli 40 vuoden ajan neuvosto-omisteinen, paljon sikäläisiä elokuvia esittävä, Saksalta sotakorvauksena saatu elokuvateatteri.[121]

Henkilökultit: Lenin ja Stalin

Tiedosto:Kluts stal.jpg
Gustav Klutsisin juliste vuodelta 1930. "Leninin lipun alla kohti sosialistista järjestelmää".
Tiedosto:Lenin in front of Finlandsky Vokzal SPB.jpg
Leninin patsas Leningradissa.
Pääartikkeli: Neuvostoliiton henkilökultit: Lenin ja Stalin

Vladimir Iljitš Leninin ympärille muodostui Neuvostoliiton ensimmäinen henkilökultti. Osittain Leninin tahdon vastaisesti häntä alettiin pian pitää "hyvänä tsaarina", joka oli vaatimaton ja kansanläheinen, mutta samalla uuden oikeudenmukaisen järjestelmän luoja. Kuolemaansa asti Lenin pystyi estämään sen, että tämä kansan keskuudessa syntynyt kultti olisi päätynyt osaksi virallista puolueen propagandaa. Kuitenkin välittömästi hänen kuoltuaan tämä kristuksenkaltainen pelastaja-Lenin otettiin osaksi virallista puolueen Lenin-kulttia, vaikka monet puolueen johtajat, mukaan lukien Leninin leski Nadežda Krupskaja vastustivatkin sitä. Ensimmäinen askel tässä Leninin kanonisoinnissa oli päätös balsamoida hänen ruumiinsa ja sijoittaa se mausoleumiin Punaiselle torille. Jo vuonna 1924 Pietarin nimi muutettiin Leningradiksi, ja ensimmäiset valtavat Lenin-patsaat pystytettiin Stalingradiin vuonna 1925 ja Leningradiin Suomen juna-aseman eteen vuonna 1926.

Leninin kuoleman jälkeen Stalin pyrki mahdollisimman nopeasti esittämään itsensä Leninin työn jatkajana. Stalinin henkilökultti saavutti täyden mittansa 1930-luvulla. Eri hallinnon tasoilla kilpailtiin tuotantolaitosten, kylien, teatterien ja muiden instituutioiden nimeämisellä Stalinin mukaan. 40-luvulle tultaessa Neuvostoliiton kartalla oli Stalingradin lisäksi muita Stalinista johdettuja kaupunginnimiä. Uuteen huippuunsa henkilökultti nousi jälleen voittoisan suuren isänmaallisen sodan jälkeen. Esimerkiksi elokuvassa "Berliinin kukistuminen" Stalin esitettiin yksin tutkimassa sotakarttoja ja suunnittelemassa Hitlerin tappiota. Stalinin henkilökultti ei kestänyt pitkään diktaattorin kuoleman jälkeen. Vuonna 1956 Hruštšov ilmoitti tyrmistyneelle puoluejohdolle, että Stalin oli käyttänyt valtaansa väärin ja alistanut tarpeettomasti neuvostokansalaisia. Pian Stalinin ruumis poistettiin Leninin mausoleumista ja haudattiin Kremlin muuriin.

Oksidentalismi

Neuvostoliitossa kirjastoihin ja julkaisemiseen liittyvä sensuuri oli systemaattista. Esimerkiksi länsimaiset lehdet ja lähes kaikki lännen nykykulttuuria koskeva kirjallisuus oli kiellettyä. Länsimaista aineistoa siirtyi kuitenkin Neuvostoliittoon yksityisteitse ja muun muassa Tallinnaan Suomen television kautta. Lännen valtiopropaganda kylmän sodan aikana ja myöhemmin myös suuryritysten mainokset loivat käsitystä länsimaista vapaina ja onnellisina yhteiskuntina.[122]

Jo tsaarinajan Venäjällä oli eräs kulttuurinen muotisuuntaus orientalismi eli itämaisuuden ihailu. Sen vastasuuntauksena Neuvostoliitossa kehittyi sosialistisen virallisuuden ohella länsimaisuuden ihailu, oksidentalismi. Tämä näkyi haluna hankkia länsimaisia kulutustavaroita, joita pidettiin parempilaatuisena kuin kotimaisia tuotteita. Oksidentalismi ilmeni myös länsimaisten taidesuuntien ja populaarikulttuurin, esimerkiksi englantilaisen The Beatles -yhtyeen ihailuna. Länsimaisuuden ihailu oli osa Neuvostoliiton epävirallisen kulttuurin arkea, ja se ilmeni mm. merkkitavaroiden muovikasseissa ja Leonid Brežnevin länsiautojen keräilyssä.[123]

Kiinnostus länsimaita kohtaan laajeni The Beatlesistä myös muuhun kulttuuriin. Monia länsimaisia elokuvia kiersi Komsomolissa videokopiona.

Koulutus

Neuvostoliitossa uskottiin vahvasti koulutukseen ja tieteeseen sekä niiden aikaansaaman yhteiskunnalliseen edistykseen. Lapsilla oli velvollisuus käydä kahdeksan lukuvuoden pituinen keskikoulu. Korkeakouluihin ja yliopistoihin pyrkivät kävivät keskikoulua kaksi vuotta lisää, jolloin keskikoulun pituus kasvoi kymmenvuotiseksi. Tämä vastasi käytännössä lukiota, joita maassa ei virallisesti ollut, sillä ne eivät sopineet sosialistiseen ideologiaan. Lukutaitoisuus muuttui vuosien mittaan. 1930-luvun alkuun saakka se oli noin 70 % [124], mutta Stalinin aikana lukutaito yleistyi. Ennen hajoamista Neuvostoliitossa lukutaitoisuus oli erittäin lähellä sataa prosenttia. Suurin osa väestöstä oli silti länsimaisittain melko vähän koulutettua.[125]

Neuvostoliiton korkeakoulut jakautuivat yliopistoihin ja instituutteihin, jotka olivat yhden alan korkeakouluja. Maassa oli useita suuria yliopistoja, kuten Moskovan yliopisto, mutta suurin osa korkeakoulutuksesta tapahtui ministeriöitten omissa erikoisinstituuteissa. Tästä huolimatta juuri yliopistot olivat kaikkein arvostetuimpia oppilaitoksia, joihin pääsystä käytiin tiukkaa kilpailua. Opiskelu Neuvostoliiton yliopistoissa oli ilmaista, ja opiskelijoille maksettiin opintotukea. Erityisesti luonnontieteiden ja matematiikan tutkimuksen taso oli korkea ja monilla aloilla maailman ehdotonta kärkeä. Tämä ei kuitenkaan heijastunut täysin soveltavaan tekniikkaan.[126]

Juhlapäivät

Päivämäärä Suomalainen nimi Paikallinen nimi
1. tammikuuta Uudenvuodenpäivä Новый год
23. helmikuuta Puna-armeijan päivä День Советской Армии и Военно-морского флота
8. maaliskuuta Kansainvälinen naistenpäivä Международный женский день
Huhtikuu (siirtyvä) Pääsiäinen Пасха
1. toukokuuta Vappu (tai kevään ja työn juhla) Праздник весны и труда
9. toukokuuta Voitonpäivä День Победы
12. toukokuuta Kosmonauttien päivä День космонавтики
7. lokakuuta Perustuslain päivä День конституции
7. marraskuuta Lokakuun vallankumouksen päivä Годовщина Великой октябрьской социалистической революции

Lähteet

Kirjalähteet

  • Immanuel Birmbaum: Neuvostoliiton historia. Gummerus, 1960, suomennos 1965.
  • K. Hovi ja V. Niitemaa: Baltian historia
  • H. Kirkinen: Venäjän ja Neuvostoliiton historia ISBN 951-1-08450-X
  • Antero Leitzinger: Entinen Neuvostoliitto ISBN 952-9752-00-8
  • P. Luntinen: Venäjän valtakunnan muotoutuminen
  • Brian Moynahan: Venäjän vuosisata
  • Neuvostoliitto suomalaisten silmin ISBN 951-95467-0-7
  • Neuvostoliitto 80-luvulla ISBN 951-95467-2-3
  • Pykälä, M. (toim.): Neuvostoliitto: Vastauksia suomalaisten kysymyksiin, Suomi–Neuvostoliitto-seura 1973
  • Ryszard Kapuscinski: Imperiumi ISBN 952-471-075-7 (nid.)
  • Ville Pernaa: Tehtävänä Neuvostoliitto ISBN 951-707-099-3
  • Nikolai Riasanovtšky: A history of Russia
  • Moshe Lewin: Neuvostoliiton vuosisata. Like ja Suomen Rauhanpuolustajat, 2006. ISBN 952-471-808-1.

Lähdeviitteet

  1. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 397. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  2. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 7–31. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  3. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 40–43. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  4. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 43–45. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  5. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 45–49. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  6. ↑ M. Vuorikoski: Venäjän historia – Stalinistinen vallankumous uta.fi. Viitattu 06.07.2007. (suomeksi)
  7. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 81–83. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  8. ↑ M. Vuorikoski: Venäjän historia – Neuvostoliitto ja 2. maailmansota uta.fi. Viitattu 06.07.2007. (suomeksi)
  9. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 74–101. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  10. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 135. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  11. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 136–137. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  12. ↑ M. Vuorikoski: Venäjän historia – Neuvostoliitto suurvaltana uta.fi. Viitattu 06.07.2007. (suomeksi)
  13. ↑ M. Vuorikoski: Venäjän historia – Perestroika ja Gorbatšov uta.fi. Viitattu 06.07.2007. (suomeksi)
  14. ↑ M. Vuorikoski: Venäjän historia – Neuvostojen maan loppu uta.fi. Viitattu 06.07.2007. (suomeksi)
  15. ↑ Venäjän federaation kommunistinen puolue (KPRF): Tietoa puolueesta kprf.ru. Moskova. Viitattu 6.10.2007. venäjäksi
  16. ↑ Venäjän federaation kommunistinen puolue (KPRF) kprf.ru. Moskova. Viitattu 6.10.2007. venäjäksi
  17. ↑ Marxilais-leninistinen yhteiskuntatieteen seura mlys.net. Viitattu 6.10.2007.
  18. ↑ Soviet Union - Chapter 7. The Communist party. USA:n kongressin kirjaston tutkimus. Viitattu 1.9.2006
  19. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 157. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  20. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 157–158. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  21. ↑ Soviet Union - Chairman of the Council of Ministers. USAn kongressin kirjasto. Viitattu 1.9.2006
  22. ↑ Heikki Kirkinen: Venäjän ja Neuvostoliiton historia. Otava, 2006.
  23. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 152–154. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966. ISBN 951-1-08450-X.
  24. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 108–110. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  25. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 109–111. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  26. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 113–115. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  27. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 118. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  28. ↑ Country study - Soviet Union. Appendix B. Library of Congress, Federal Research Division
  29. ↑ Christopher Andrew, Oleg Gordievski: KGB. Otava, 1991.
  30. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 402–403. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  31. ↑ a b c d e Pykälä M. (toim.): Neuvostoliitto: Vastauksia suomalaisten kysymyksiin — maantiedettä käsittelevä osa
  32. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 402. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  33. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 399. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  34. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 399. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  35. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 400. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  36. ↑ Country study: Soviet Union - Urbanization. Library of Congress, Federal research division. Viitattu 1.9.2006
  37. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 405. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  38. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 81–82. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  39. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 90–92. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  40. ↑ http://www.schudak.de/timelines/tannutuva1911-1944.html The World at War - Tannu Tuva
  41. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 158. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  42. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 159. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  43. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 36. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  44. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 63. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  45. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 15–18. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  46. ↑ M. Vuorikoski: Venäjän historia – Punainen imperiumi syntyy uta.fi. Viitattu 14.07.2007. (suomeksi)
  47. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 74. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  48. ↑ M. Vuorikoski: Venäjän historia – Neuvostoliitto ja toinen maailmansota uta.fi. Viitattu 14.07.2007. (suomeksi)
  49. ↑ M. Vuorikoski: Venäjän historia – Lopullinen voitto uta.fi. Viitattu 14.07.2007. (suomeksi)
  50. ↑ M. Vuorikoski: Venäjän historia – Neuvostoliitto sodan jälkeen uta.fi. Viitattu 14.07.2007. (suomeksi)
  51. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 93. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  52. ↑ M. Vuorikoski: Venäjän historia – Neuvostoliitto suurvaltana uta.fi. Viitattu 06.07.2007. (suomeksi)
  53. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 410. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  54. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 410. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  55. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 145–146. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  56. ↑ Soviet Union - Economic structure. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
  57. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 404. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  58. ↑ (Pykälä, 1973)
  59. ↑ Pano, A. ja Kapetani, K. (1980) The Capitalist Character of the Relations of Production in the Soviet Union, Journal of the India-Albanian Friendship Association 14/1980
  60. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 405. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  61. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 404. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  62. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 116–117. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  63. ↑ Soviet Union - Industrial Resources. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
  64. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 406–408. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  65. ↑ Soviet Union - Industrial Research and Design. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
  66. ↑ Soviet Union - Structural Reform of Industry. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
  67. ↑ Erkki Tuomioja: Lykkyä Gorbatšoville Ydin. 7/1985. Viitattu 6.10.2007.
  68. ↑ Soviet Union - Land use. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
  69. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 404–405. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  70. ↑ Soviet Union - Policy and administration. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
  71. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 405. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  72. ↑ Soviet Union - Grain. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
  73. ↑ Soviet Union - Technical Crops. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
  74. ↑ Soviet Union - Other Crops. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
  75. ↑ Soviet Union - Animal husbandry. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
  76. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 405. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  77. ↑ Soviet Union - Fishing. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
  78. ↑ Soviet Union - Forestry. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta
  79. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 405. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  80. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 406. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  81. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 406. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  82. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 406. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  83. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 407. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  84. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 407. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  85. ↑ Soviet Union - A country study, 4. luku. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta
  86. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 56. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  87. ↑ Minna Latvala: Muuttuva Venäjä hakee uutta suuntaa sosiaaliturvalle Sosiaali- ja terveysjärjestöjen Venäjä-verkosto. 1/2007. Viitattu 6.10.2007.
  88. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 54–55. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  89. ↑ a b Pykälä M. (toim.): Neuvostoliitto: Vastauksia suomalaisten kysymyksiin — uskontoja käsittelevä osa
  90. ↑ http://www.darkfiber.com/atheisms/atheisms/soviet.html Atheism in the Soviet Union
  91. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 424. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  92. ↑ Tilasto mitaleista maittain. Nautica Editrice Srl. Viitattu 31.8.2006
  93. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 425. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  94. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 324. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  95. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 408–410. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  96. ↑ Project Gutenberg Etext – The CIA World Factbook
  97. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 410. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  98. ↑ Soviet Union - Initial developments. Nations Encyclopedia USA:n kongressin tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
  99. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 410. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  100. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 410. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  101. ↑ Perttula, R. Murroksesta matkalle Suomeen – Venäläiset matkailijat. S. 7. Opinnäytetyö. Jyväskylän ammattikorkeakoulu, matkailu-, ravitsemis- ja talousala. 8.1.2005. Viitattu 7.8.2007
  102. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 403. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  103. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 404. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  104. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 404. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  105. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 421–422. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  106. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 397. Helsinki: Weilin+Göös, 422. ISBN 951-35-1280-0.
  107. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 424. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  108. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 425. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  109. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 424. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  110. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 397. Helsinki: Weilin+Göös, 425. ISBN 951-35-1280-0.
  111. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 424. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  112. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 325. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  113. ↑ Soviet Union - The mass media. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta
  114. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 54–57. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  115. ↑ Immanuel Birnhaum: Neuvostoliiton historia, s. 57–62. Suomennos Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  116. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 421. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  117. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 434. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  118. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 434. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  119. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 435. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  120. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 434. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  121. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 435. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  122. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 425. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  123. ↑ Matti Hakala ja toimitusneuvosto: Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 425. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  124. ↑ Marxist.org, skannattu teos Facts, Descriptions, Statistics. Soviet Information Bureau. Viitattu 31.8.2006
  125. ↑ Soviet Union - Chapter 6. Education etc. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006
  126. ↑ Soviet Union - Higher education. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta. Viitattu 31.8.2006

Katso myös

Aiheesta muualla

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Neuvostoliitto.

Malline:Link FA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Neuvostoliitto&oldid=3635504”