Pikkulaakasittiäinen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pikkulaakasittiäinen
Uhanalaisuusluokitus
Suomessa:

Hävinnyt [1]

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Kuusijalkaiset Hexapoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Kovakuoriaiset Coleoptera
Alalahko: Erilaisruokaiset Polyphaga
Osalahko: Scarabaeiformia
Yläheimo: Turilasmaiset Scarabaeoidea
Heimo: Lehtisarviset Scarabaeidae
Alaheimo: Scarabaeinae
Suku: Laakasittiäiset Onthophagus
Laji: nuchicornis
Kaksiosainen nimi

Onthophagus nuchicornis
(Linnaeus, 1758)

Katso myös

  Pikkulaakasittiäinen Wikispeciesissä
  Pikkulaakasittiäinen Commonsissa

Pikkulaakasittiäinen (Onthophagus nuchicornis) on eläinten lannalla elävä kovakuoriaislaji. Suomen lajiston uhanalaisarvioinnissa 2010 se on luokiteltu alueellisesti hävinneeksi (RE)[2].

Koko ja ulkonäkö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkulaakasittiäisen pää, etuselkä ja raajat ovat mustat ja niissä on usein hieman metallista hohdetta. Ei kuitenkaan aina. Etuselän etunurkat ovat hieman ulkonevat ja ulkoreuna tasaisesti kaareva. Naaraan etuselän etuosassa on kookas kyhmy. Koiraan päälaelta kasvaa sarvi. Peitinsiipien tyven kilveke puuttuu. Peitinsiivet ovat vaalean kellanruskeat ja niissä on selvästi erottuvaa, mustaa, epäsäännöllistä pilkutusta. Kuoriainen on 6,0–9,0 mm pitkä.[3]

Lajin levinneisyys ulottuu Pohjois-Afrikasta Euroopan poikki Lähi-itään, Kaukasukselle ja Keski-Aasiaan. Se on myös levinnyt Pohjois-Amerikkaan. Pohjoismaista sitä tavataan Tanskassa, Ruotsin eteläosissa sekä Norjan kaakkoisosissa. Ruotsissa se on sukunsa yleisin laji. Suomen etelä- ja kaakkoisosissa pikkulaakasittiäinen oli vielä 1900-luvun alkupuolella yleinen, joskin hajanaisesti esiintynyt. Sittemmin laji kuitenkin taantui ja ilmeisesti lopulta hävisi kokonaan, sillä siitä ei ole tehty varmoja havaintoja enää vuoden 1955 jälkeen.[3][4]

Elinympäristö ja elintavat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkulaakasittiäinen suosii avointa ja aurinkoista maastoa, jossa on hiekkainen maaperä. Laji elää erityisesti lehmien lannassa, mutta myös lampaan ja erilaisten villieläinten jätökset käyvät ravinnoksi. Naaras kaivaa ulostekasan alle maahan haarautuvan käytävän, jonka haarojen päihin se kerää lantapalloja toukkien ravinnoksi. Toukkien ravinnoksi se kelpuuttaa yleensä vain lehmänlannan, lampaanlantaa kuoriainen kelpuuttaa vain jos sen koostumus on kiinteiden palleroiden muotoilemiseen sopiva. Munintapaikoiksi naaras valikoi etenkin eläinten kulkureiteillä olevat lantakasat,sillä niiden kohdalla ei ole maan kaivamista haittaavaa kasvillisuutta. Pikkulaakasittiäiset talvehtivat aikuisina. Niitä tavataan heinäkuusta syyskuulle ja talvehtimisen jälkeen uudestaan huhtikuulta heinäkuuhun.[3][4]

Suomessa laji on luokiteltu alueellisesti hävinneeksi,[2] Ruotsissa se on silmälläpidettävä. Lajia uhkaavat etenkin laidunnuksen muutokset, sillä se ei selviydy pitkän kasvillisuuden joukossa.[4].

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]