Sosialistinen puolue (Ranska)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sosialistinen puolue
Parti socialiste

Perustettu 1969
Johto
Ideologia sosiaalidemokratia[1]
demokraattinen sosialismi[1]
Poliittinen kirjo keskusta-vasemmisto
Kansalliskokous
26 / 577
Senaatti[2]
73 / 348
EU-parlamentti[3]
10 / 79
Kansainväliset jäsenyydet Euroopan sosialidemokraattinen puolue
Sosialistinen internationaali
Kotisivu www.parti-socialiste.fr

Sosialistinen puolue (ransk. Parti socialiste, lyh. PS) on ranskalainen sosiaalidemokraattinen puolue, joka perustettiin Työväeninternationaalin ranskalaisen osaston (SFIO) seuraajaksi Alfortvillen kokouksessa 1969. Sosialistinen puolue on Sosialistisen internationaalin ja Euroopan sosialidemokraattisen puolueen jäsen.

Mitterrandin presidenttikausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosialistista puoluetta johti aluksi Alain Savary. Kaksi vuotta myöhemmin siihen liittyi muutamia vasemmistolaisia tasavaltalaisia ryhmiä François Mitterrandin johdolla. Mitterrand nousi puolueen johtoon 1971 kolmannessa puoluekokouksessa Epinayssa. Mitterrand sai enemmistön ehdottamalla liittoa kommunistien kanssa. Vuonna 1972 hyväksyttiin vasemmiston yhteinen ohjelma kommunistisen puolueen ja vasemmistoradikaalien kanssa. Mitterrand oli lähellä presidentinvaalivoittoa 1974. Osa Parti Socialiste Unifién jäsenistä liittyi tuolloin PS:ään.

Yhteistä ohjelmaa ei kuitenkaan saatu päivitettyä ja vasemmiston tappio vuoden 1978 vaaleissa johti sisäiseen kriisiin. Michel Rocardin sosiaalidemokraattisempi ryhmä les rocardiens haastoi marxilaisen Mitterrandin. Mitterrand voitti kuitenkin Metzin puoluekokouksessa 1979 ja valittiin vuoden 1981 presidentinvaaleissa. Näin hänestä tuli maan ensimmäinen sosialistipresidentti.

Mitterrand voimisti myös aikaisemman konservatiivihallituksen harjoittamaan dirigismiä (dirigisme), ja pääministeri Pierre Mauroyn johdolla kansallistettiin pankit, vakuutusala ja puolustusteollisuus. Työläisten palkkoja korotettiin ja työaikaa lyhennettiin. Talouskriisiä tämäkään ei saanut ratkaistua.

Alkuvuodesta 1982 Mitterrand joutui valitsemaan Euroopan valuuttajärjestelmän ja yhtenäisen Euroopan rakentamisen tai sosialismin välillä. Tuolloin PS kääntyi markkinatalouden kannalle ja 1984 Mitterrand ja pääministeri Laurent Fabius jättivät enemmät kansallistamiset. Vasemmiston liitto hajosi ja kommunistiministerit jättivät hallituksen.

PS menetti enemmistönsä 1986 ja Mitterrand joutui elämään konservatiivipääministeri Jacques Chiracin kanssa (Ranskassa tästä käytetään termiä cohabitation). Suosittu Mitterrand valittiin uudelleen 1988 ja kuukauden kuluttua sosialistit saivat enemmistön parlamentissa. Oikeistosiiven Rocard valittiin pääministeriksi. Mitterrand keskittyi ulkopolitiikkaan ja Eurooppaan ja jätti sisäpolitiikan pääministereilleen Édith Cressonille ja Pierre Bérégovoylle. Puoluetta ravistelivat skandaalit ja keskinäiset kamppailut.

Vuonna 1990 Rennesin kokouksessa mitterrandistien ryhmä hajosi Fabiuksen ja Lionel Jospinin tukijoihin. Vasemmistosiipi Jean-Pierre Chevènementin johdolla erosi puolueesta ja perusti MDC:n (Mouvement des citoyens) vastustettuaan Persianlahden sotaa ja Maastrichtin sopimusta. Vuoden 1993 vaaleissa PS kärsi tappion ja palasi 1960-luvun SFIO:n kannatuslukuihin.

Francois Mitterrand


Mitterrandin jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ségolène Royal vuoden 2007 presidentinvaalikampanjan aikana.

Vuoden 1995 presidentinvaaleissa François Mitterrand ei ollut enää ehdokkaana ja Jospin hävisi konservatiivien Chiracille. Vuonna 1997 kuitenkin vasemmiston liitto (Gauche plurielle), joka koostui sosialisteista, PCF:stä, Vihreistä ja Radikaalivasemmistosta ja MDC:sta sai enemmistön kansalliskokoukseen ja Jospinista tuli pääministeri ja Chirac puolestaan sai tottua cohabitationiin.

Jospin hävisi jälleen nöyryyttävästi presidentinvaalit 2002 ja vetäytyi politiikasta. Myöhemmin 2002 sosialistit hävisivät Chiracin muodostamalle konservatiivien liitolle UMP:lle myös parlamenttivaalit, huolimatta siitä, että uusi sosialistijohtaja François Hollande yritti elvyttää vasemmiston liiton yhdistyneenä vasemmistona.

Vuoden 2004 paikallisvaaleissa sosialistit tekivät jälleen paluun ja entinen Gauche plurielle -liitto sai haltuunsa kaksikymmentä kahdestakymmenestä kahdesta Manner-Ranskan alueesta ja neljä merentakaista aluetta.

Vuoden 2002 jälkeen sosialistipuolue ei ole juurikaan saanut tehtyä oikeiston ohjelmasta eroavaa talouspoliittista ohjelmaa. 1. joulukuuta 2004 sosialistipuolueen jäsenistä 59 % päätti kokouksessaan kannattaa Euroopan unionin perussopimusta, vaikka sillä oli lukuisia näkyviä vastustajia. Kun aloite hylättiin 29. toukokuuta 2005 kansanäänestyksessä, se jätti puolueen melkoiseen sekaannustilaan. Osasyynä oli kamppailu vuoden 2007 presidentinvaaliehdokkuudesta.

Marraskuun 2005 Le Mansin kokouksessa puolue hyväksyi maltillisen ja euromyönteisen ohjelman, johon on tehty muutamia vasemmistolaisia lisäyksiä. 16. marraskuuta 2006 puolue valitsi Ségolène Royalin presidenttiehdokkaakseen seuraavan vuoden vaaleihin, joissa hän hävisi oikeiston Nicolas Sarkozylle.[4]

Marraskuussa 2008 puolueen pääsihteeriksi valittiin niukasti Martine Aubry.

Toukokuun 2012 presidentinvaaleissa sosialistien ehdokas Francois Hollande voitti istuvan presidentin, oikeistolaisen Nicolas Sarozyn ja tuli valituksi Ranskan uudeksi presidentiksi.[5] Presidenttinä Francois Hollande oli ennätysmäisen epäsuosittu. Vuoden 2016 lopulla Hollande ilmoitti, ettei pyri toiselle kaudelle.[6]

Toukokuussa 2017 Ranskan uudeksi presidentiksi valitun keskustaliberaalin Emmanuel Macronin puolue Tasavalta liikkeessä (La Republique En Marche!) sai yhdessä tukipuolueensa Demokraattisen liikkeen kanssa ehdottoman enemmistön eli 350 paikkaa maan 577-paikkaiseen parlamentin alahuoneeseen kesäkuun 2017 vaaleissa. Suurin häviäjä oli aikaisempi valtapuolue Sosialistit PS, joka sai 29 paikkaa ja liittolaisineen 44 paikkaa. Sosialistit hävisivät yli 250 paikkaa. Vaalien suurin poliittinen mullistus oli presidentti Macronin perustaman uuden poliittisen ryhmittymän nousu valtaan sekä Sosialistisen puolueen romahdus. Äänestysvilkkaus parlamenttivaaleissa oli alle 44%.[7]

Francois Hollande


Pääsihteerit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääsihteeri Kausi
Alain Savary 1969–1971
François Mitterrand 1971–1981
Lionel Jospin 1981–1988
Pierre Mauroy 1988–1992
Laurent Fabius 1992–1993
Michel Rocard 1993–1994
Henri Emmanuelli 1994–1995
Lionel Jospin 1995–1997
François Hollande 1997–2008
Martine Aubry 2008−2012
Harlem Désir 2012–2014
Jean-Christophe Cambadélis 2014–2017
Olivier Faure 2018–

Vaalimenestys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentinvaalit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranskan tasavallan presidentti
Vaalivuosi Ehdokas Ääniä 1. kierroksella %-osuus 1. kierroksella Ääniä 2. kierroksella %-osuus 2. kierroksella
1974 François Mitterrand 11 044 373 43,25 % 12 971 604 49,19 %
1981 François Mitterrand 7 505 960 25,86 % 15 708 262 51,76 %
1988 François Mitterrand 10 381 332 34,11 % 16 704 279 54,02 %
1995 Lionel Jospin 7 098 191 23,30 % 15 763 027 47,4 %
2002 Lionel Jospin 4 610, 113 16,18 %
2007 Ségolène Royal 9 500 112 25,87 % 16 790 440 46,94 %
2012 François Hollande 10 272 705 28,63 % 18 000 668 51,67 %
2017 Benoît Hamon 2 291 288 6,36 %

Kansalliskokouksen vaalit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranskan kansalliskokous
Vaalivuosi Ääniä 1. kierroksella %-osuus 1. kierroksella Paikkamäärä
1973 4 579 888 18,9 %
89 / 491
1978 6 451 151 22,6 %
103 / 491
1981 9 077 435 36,0 %
266 / 491
1986 8 693 939 31,0 %
206 / 573
1988 8 493 602 34,8 %
260 / 577
1993 4 476 716 17,6 %
53 / 577
1997 5 961 612 23,5 %
246 / 577
2002 6 086 599 24,1 %
141 / 577
2007 6 436 136 24,7 %
186 / 577
2012 7 617 996 29,4 %
279 / 577
2017 1 665 667 7,5 %
30 / 577

Europarlamenttivaalit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Euroopan parlamentti
Vaalivuosi Äänimäärä %-osuus Paikkamäärä
1979 4 763 026 23,53 %
22 / 81
1984 4 188 875 20,76 %
20 / 81
1989 4 286 354 23,61 %
22 / 87
1994 2 824 173 14,49 %
15 / 87
1999 3 873 901 21,95 %
22 / 78
2004 4 960 756 28,90 %
31 / 74
2009 2 838 160 16,48 %
14 / 74
2014 2 649 202 13,98 %
12 / 74
  1. a b France Parties and Elections in Europe. 2012. Viitattu 5.5.2015. (englanniksi)
  2. Groupes politiques senat.fr. 9.10.2018. Ranskan senaatti. Viitattu 8.11.2018. (ranskaksi)
  3. MEPs: France europarl.europa.eu. Euroopan parlamentti. Viitattu 8.11.2018. (englanniksi)
  4. Voittoisa Sarkozy katsoo jo parlamenttivaaleihin Yle Uutiset. Viitattu 24.1.2020.
  5. François Hollande voitti Ranskan presidentinvaalit Yle Uutiset. Viitattu 24.1.2020.
  6. Francois Hollande lyö hanskat tiskiin – ei pyri enää presidentiksi www.aamulehti.fi. Arkistoitu 12.4.2023. Viitattu 24.1.2020.
  7. Ranskan vaalitulokset: Macronille ehdoton enemmistö, mutta suurin on nukkuvien puolue Yle Uutiset. Viitattu 24.1.2020.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]