Suomen Keskustan historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen Keskustan historian voidaan katsoa alkavan vuonna 1906, jolloin perustettiin Suomen Maalaisväestön Liitto sekä Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto, jotka yhdistyivät vuonna 1908 Maalaisliitoksi (lyh. ML[1]). Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 Maalaisliitto sai yhdeksän paikkaa ja etelä-Pohjanmaan nuorsuomalainen Maalaisliitto yhden osana nuorsuomalaisten vaaliliittoa. Edustaja siirtyi Maaseutuväestön liiton ryhmään 1907 ja EPNM yhdistyi maalaisliittoon 1908. Vuonna 1965 nimeksi muutettiin Keskustapuolue. Nykyinen nimi Suomen Keskusta otettiin käyttöön vuonna 1988. Suomen Keskusta on suomalainen agraaripuolue, jonka ideologia on saanut vaikutteita Santeri Alkion edustamasta alkiolaisuudesta. Keskustalaisia presidenttejä ovat olleet Lauri Kristian Relander, Kyösti Kallio sekä Urho Kekkonen.

Autonomian aika ja ensimmäinen tasavalta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Santeri Alkio.

Puolueen voidaan katsoa syntyneen vuonna 1906, jolloin perustettiin Oulun läänin eteläisen vaalipiirin alueellinen Suomen Maalaisväestön Liitto sekä nuorsuomalaisista lohjennut Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto, jotka yhdistyivät vuonna 1908 valtakunnalliseksi Maalaisliitoksi. [2] (lyh. ML[1]) Vuonna 1965 nimeksi muutettiin Keskustapuolue.[1] Nykyinen nimi Suomen Keskusta otettiin käyttöön vuonna 1988.

Maalaisliiton ideologisena isänä pidetään nuorsuomalaisista siirtynyttä Santeri Alkiota, ja alkuaikoina puolue toimi perustuslaillisessa rintamassa nuorsuomalaisten kanssa. Valtiomuotokysymyksessä Maalaisliitto ja Edistyspuolue lukeutuivat tasavaltalaiseen porvaristoon.

Suomen sisällissodan jälkeen Maalaisliitto pyrki ajamaan tasapainoa ja kansallista sopua, hyväksyen esimerkiksi punaisten armahdukset. 1930-luvun alkupuolella moni maalaisliittolainen osallistui aitosuomalaisen AKS:n ja kansallismielisen Lapuanliikkeen toimintaan hyväksyen kommunistisen toiminnan kieltämisen Suomessa. Myöhemmin Maalaisliitto kuitenkin asettui vastustamaan IKL:ksi järjestäytyneen puolueen äärioikeistolaista linjaa. Yhteistyö sosiaalidemokraattien kanssa alkoi lisääntyä, ja ensimmäinen niin sanottu punamultahallitus muodostettiin vuonna 1937.[2]

Puolueen kannatus perustui laajaan maatalous- ja maaseutuväestöön, sillä Maalaisliitto pyrki kohentamaan maaseudun taloudellista ja sosiaalista hyvinvointia.[2] Puolueen varhaisimmat kannatusalueet sijaitsivat Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaalla, Lapissa, Kainuussa sekä Karjalassa.lähde? Toisen maailmansodan jälkeen läntiseen Suomeen asutetun siirtoväen myötä Maalaisliitto nousi suurimmaksi puolueeksi myös länsisuomalaisissa maalaiskunnissa. Puolueen kannatus kaupungeissa oli aluksi miltei olematonta, mutta sekin alkoi kasvaa.

Lauri Kristian Relander oli ensimmäinen puolueesta valittu tasavallan presidentti. Talvisodan syttyessä presidenttinä oli maalaisliittolainen Kyösti Kallio, joka nimitti ensimmäisen SDP:n ja Maalaisliiton muodostaman punamultahallituksen vuonna 1937. Terveyssyistä Kallion presidenttikausi jäi kesken jo vuonna 1940.

Kekkosen aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen alkoi uuden ulkopoliittisen suuntautumisen vaihe. Maalaisliiton kansanedustaja Urho Kekkonen oli sodan jälkeen useasti pääministerinä. Vuoden 1956 presidentinvaaleissa Kekkonen, joka oli pääministerinä muun muassa luovuttanut Suomeen paenneen Viron vastarintaliikkeen jäsenen Neuvostoliittoon, sai suostuteltua KGB:n tukemaan häntä. Viisi päivää ennen valitsijamiesten kokoontumista Suomen kommunistit määrättiin äänestämään Kekkosta. Kommunistien äänillä Kekkonen yllättäen voitti vaalit pienimmällä mahdollisella marginaalilla. Kekkosen valtaa lisättiin noottikriisissä ja KGB:n vaatimuksesta Suojelupoliisi täytettiin maalaisliittolaisilla.[3] Kekkonen kohosi neuvostoystävyyttä korostavan linjan johtohahmoksi.

Presidentin valta vahvistui lähinnä idänpolitiikan (YYA-sopimus ja ETYK) ja länsi-integraation (EFTA:n liitännäisjäsenyys ja EEC-vapaakauppasopimus) turvaamiseksi, sillä samalla ei haluttu menettää Suomen ja Neuvostoliiton välistä bilateraalikauppaa. Tämä yhdessä SDP:n puoluehajaannuksen kanssa johti siihen, että presidentin voimakasta osallistumista alettiin lähinnä hänen sosiaalidemokraattisten vastustajiensa piirissä pitää ruoskaparlamentarismina. Myös oikealta nousi kriittisiä ääniä, kuten Kokoomuksen Tuure Junnila sekä Georg C. Ehrnrooth ja Kullervo Rainio, jotka päättivät perustaa SPK:n. Vaikutusvaltaisin poliittinen haastaja oli kuitenkin entinen maalaisliittolainen Veikko Vennamo sekä hänen johtamansa SMP, jolla ei ollut Kekkosen presidenttikaudella asiaa hallituksiin.

Puolueen sisälle muodostui idänpolitiikkaa, vasemmistoyhteistyötä ja Kekkosta tukemaan miltei puolueoppositioksi niin sanottu K-linja. Linjan sisältönä oli "mennä niin vasemmalle, että hirvittää".lähde? K-linjan edustajiin skeptisesti suhtautuneita alettiin kutsua mustaksi tusinaksi. Tällä annettiin ymmärtää, että puolueen sisällä on oikeistoryhmittymä.lähde?

Keskusta oli myös kytkeytynyt Suomi–Neuvostoliitto-Seuraan, jonka jäsenmäärä oli enimmillään liki 200 000 henkeä. Politiikka oli merkittävä osa seuraa, jossa johtopaikoista kisasivat kommunistit, sosiaalidemokraatit ja keskustalaiset. Kisailu puolueiden välillä rauhoittui vasta kun SDP, SKP ja keskusta tekivät vuonna 1975 niin sanotun ystävyyssopimuksen ja jakoivat seuran johtopaikat. Puheenjohtajaksi tuli keskustalainen, valtuuston johtoon sosiaalidemokraatti ja pääsihteeriksi kommunisti.[4] Moni keskustalainen vaikuttaja on toiminut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Suomi–Venäjä-Seuran johdossa.[5]

Maalaisliitto käytti vuosina 1948−1958 hyvin tunnettua vaalijulistetta, jossa oli kuvattuna Raamattuun ja lakikirjaan nojaava talonpojan käsi ja teksti "Näihin nojaa Maalaisliitto".

Nimenvaihdokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luovutetun Karjalan siirtoväen asutustoiminnasta vastannut maa- ja metsätalousministeriön osastopäällikkö, ylijohtaja Veikko Vennamo riitaantui Kekkosen kanssa 1950-luvulla ja perusti Suomen Pientalonpoikien Puolueen, joka muutti 1960-luvun kaupungistumisen vuoksi Maalaisliiton tapaan nimensä Suomen Maaseudun Puolueeksi. Myöhemmin konkurssiin joutuneen puolueen raunioille Timo Soini, Kari Bärlund, Raimo Vistbacka sekä Urpo Leppänen perustivat Perussuomalaiset.[6]

17. lokakuuta 1965 Maalaisliitto vaihtoi nimensä Keskustapuolueeksi. Alkuperäisessä suunnitelmassa oli ottaa uudeksi nimeksi Keskustaliitto, mutta tämä nimi oli jo rekisteröity toisen yhdistyksen nimeksi – ilmeisesti vain tarkoituksena estää nimen käyttö Maalaisliitolta.[7][8] Nimi Keskustapuolue otettiin käyttöön virallisesti Maalaisliiton ylimääräisessä puoluekokouksessa syksyllä 1965. Nimenmuutos hyväksyttiin äänin 1036-127.[8]

Muutos kuvasi irtautumista agraaripolitiikasta valtakunnalliseksi yleispuolueeksi. Nimenvaihdon myötä puolueen kannatus laski jyrkästi.[2] Ensimmäisen nimenvaihdoksen aikaan tapahtui myös niin sanottu suuri muutto maalta kaupunkeihin ja Ruotsiin, jolloin puolue huolestui kannattajapohjansa vähenemisestä. Uudella nimellä tavoiteltiin entistä laajempaa kannatusta myös kaupungeista.[9] Keskustapuolueen kannatus eduskuntavaaleissa vähäisimmillään oli 35 ja 36 kansanedustajaa Johannes Virolaisen puheenjohtajakauden lopulla.

1960- ja 70-luvuilla keskusta oli reformistinen, parlamentaarista kansanvaltaa kannattava puolue, joka pehmensi äärivasemmiston ja oikeistovoimien vastakkainasettelua. Myös kannattajakunta monipuolistui, kun toimihenkilöiden ja työväestön osuus kasvoi.[2] Paradoksaalisesti 1970-luvulla puolueen kannatus kuitenkin todistettavasti laski, jolloin monet alkoivat pitää agraaritaustaista Keskustaa hiipuvana "auringonlaskun puolueena". Kannatuksen laskuun vaikutti osaltaan myös Veikko Vennamon johtama SMP, joka politikoi näyttävästi rakennemuutoksella.

Tahtopolitiikka ja kassakaappisopimus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1980 Turun puoluekokouksessa keskustan puheenjohtajaksi valittiin Paavo Väyrynen, joka puoluesihteeri Seppo Kääriäisen kanssa alkoi harjoittaa niin sanottua tahtopolitiikkaa, mikä merkitsi lähinnä Kalevi Sorsan johtaman SDP:n haastamista monissa kysymyksissä. Keskustapuolueen suhteellinen heikentyminen SDP:hen nähden oli osaltaan aiheutunut Urho Kekkosen sairastumisesta ja tasavallan presidentin vaihdoksesta.kenen mukaan?

Vuonna 1982 talousvaikeuksista kärsinyt Liberaalinen Kansanpuolue liitettiin Keskustapuolueen jäsenjärjestöksi, mutta erosi yhteistyöstä vuonna 1986. Yhteistyöllä pyrittiin poliittisten keskiryhmien kiinteämpään yhteistyöhön. [10] Keskusta osallistui vuoden 1983 eduskuntavaaleihin yhdessä LKP:n kanssa. Puolueliitoksen myötä liberaalien kannatus romahti eikä palannut enää koskaan edeltävälle tasolle. [11]

Keskusta, kokoomus ja RKP solmivat ennen vuoden 1987 eduskuntavaaleja niin sanotun kassakaappisopimuksen, jonka mukaan yksikään sopimuksessa osallisista puolueista ei neuvottele hallituksen muodostamisesta ilman muita puolueita. Näin torjuttaisiin presidentti Mauno Koiviston yritykset saada oma puolueensa SDP hallitukseen.

Puolueen nimi muutettiin muotoon Suomen Keskusta vuonna 1988.[2] Myös vuoden 1988 nimenvaihdosten yhteydessä puolueen nimeksi olisi haluttu ottaa vuoden 1965 alunperäisten suunnitelmien mukaisesti Keskustaliitto.[7]

Kassakaappisopimus tuli kuitenkin Koiviston tietoon ja hän nimitti hallituksen muodostajaksi kokoomuksen puheenjohtajan Ilkka Suomisen sijasta Harri Holkerin. Tuloksena oli porvarihallituksen sijasta Holkerin sinipunahallitus, joka oli vallassa 1987–1991. Syksyllä 1990 hallitus pyysi oppositioon joutuneen keskustan tukea säästöpäätöksille ennen vuoden 1991 eduskuntavaaleja, mistä puolue kieltäytyi.

Porvarihallitus ja oppositiokausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SMP:n lopun myötä Keskustan kannatus vastaavasti nousi, ja puolue sai lopulta lamavuonna 1991 niin sanotun veret seisauttavan vaalivoiton nousten pitkästä aikaa suurimmaksi eduskuntapuolueeksi. Vaalituloksen pohjalta muodostettiin keskustan, kokoomuksen, RKP:n ja kristillisen liiton porvarihallitus, jonka pääministeriksi tuli keskustan Esko Aho. Kristillinen liitto lähti hallituksesta kesken kauden.

Kokoomus halusi Suomen liittyvän Euroopan unioniin eli silloiselta nimeltään Euroopan yhteisöön. Keskusta suhtautui läntisen Euroopan kanssa integroitumiseen epäilevästi, mutta omaa puoluettansa länsimyönteisempi puheenjohtaja Esko Aho pyrki saamaan jäsenyyshankkeelle puolueensa tuen. EU jakoi keskustan kannattajat kahteen leiriin ja etenkin monet puolueen maaseutuäänestäjät vastustivat jäsenyyttä syksyn 1994 kansanäänestyksessä. Puolueen länsi-integraatiota vastustavan siiven kärkihahmo Paavo Väyrynen työskenteli viivästyttääkseen jäsenyysäänestystä. Hän oli myös puolueen presidenttiehdokas vuosien 1988 ja 1994 presidentinvaaleissa.

Keskustan hallitusvastuu ajoittui vaikeaan lama-aikaan, ja vuoden 1995 eduskuntavaaleissa keskusta hävisi suurimman puolueen paikan sosiaalidemokraateille. Vaalien jälkeen muodostettiin Paavo Lipposen johdolla sosiaalidemokraattien, kokoomuksen, vasemmistoliiton ja vihreiden laajapohjainen sateenkaarihallitus.

Esko Aho esitteli kevättalvella 1996 keskustan työreformin, joka julkaistiin vuoden 1999 eduskuntavaaleihin Matti Vanhasen ja Maria-Kaisa Aulan johdolla. Työreformi sai kuitenkin negatiivisen vastaanoton. Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa keskusta jäi edelleen toiseksi suurimmaksi puolueeksi sosiaalidemokraattien kärsimistä tappioista huolimatta, ja puolueen oppositiokausi jatkui. Keskusta halusi säilyttää markan valuuttana ja olla siirtymättä euron käyttöön.

Alkion aateperintöön eli alkiolaisuuteen viitataan vielä vuoden 2006 periaateohjelmassa.

Vuoden 2000 presidentinvaaleissa Esko Aho korosti kampanjassaan tavanomaista ydinperhettä ja omakotitalossa asumista turvallisessa ympäristössä turvallisena suomalaisena elämänmuotona. Aho kärsi vaalien toisella kierroksella niukan tappion sosiaalidemokraattien Tarja Haloselle ja luopui myöhemmin politiikasta.

Anneli Jäätteenmäen johdolla keskusta saavutti voiton ensin vuoden 2000 kunnallisvaaleissa ja myöhemmin vuoden 2003 eduskuntavaaleissa. Jäätteenmäestä tuli Suomen ensimmäinen naispääministeri, ja hänen johtamassaan punamultahallituksessa olivat mukana myös SDP ja RKP. Pian vaalien jälkeen Jäätteenmäki joutui kuitenkin eroamaan niin sanotun Irakgate-skandaalin vuoksi. Uudeksi pääministeriksi tuli Jäätteenmäen hallituksen puolustusministeri Matti Vanhanen.

Vuoden 2006 presidentinvaaleissa puolueen presidenttiehdokkaana ollut istuva pääministeri Vanhanen hävisi ensimmäisellä kierroksella Sauli Niinistölle, eikä puolue päässyt mukaan vaalien toiselle kierrokselle. Toisella kierroksella Niinistö hävisi istuvalle presidentille Haloselle saatuaan lähes täsmälleen saman kannatuksen kuin Aho kuusi vuotta aiemmin.

Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa keskusta menetti joitakin paikkoja, mutta säilytti silti asemansa suurimpana puolueena. Kertaakaan aiemmin historiassa keskusta ei ollut saavuttanut suurimman puolueen asemaa kahdesti peräkkäin. Sosiaalidemokraattien ohi toiseksi suurimmaksi puolueeksi kohosi kokoomus, joka nyt sai ensimmäisen kerran enemmän kansanedustajia kuin sosiaalidemokraatit. Matti Vanhasen II hallitus muodostettiin keskustan, kokoomuksen, vihreiden ja RKP:n varaan.

Vanhanen erosi pääministerin ja puolueen puheenjohtajan tehtävistä kesällä 2010. Tuolloin muodostettiin keskustan uuden puheenjohtajan Mari Kiviniemen hallitus, joka oli pääministeriksi siirtyneen Kiviniemen hoitamaa kunta- ja hallintoministerin salkkua lukuun ottamatta identtinen Vanhasen II hallituksen kanssa.

Vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen suomalaista politiikkaa ravistelleen vaalirahoituskohun katsottiin vieneen keskustalta uskottavuutta.[12] Moni keskustalainen poliitikko joutui esitutkintaan liittyen lahjontarikoksiin tai jääviyteen viranhoidossa.[13][14][15] Keskusrikospoliisi teki ratsian keskustan puoluetoimistoon toukokuussa 2010.[16][17]

Vuonna 2007 puoluesihteeri Jarmo Korhonen kertoi puolueen talouden huonosta tilasta, jonka hän sanoi kääntyvän paremmaksi vuoteen 2009 mennessä.[18] Nykyään keskustan talous on puolueen johdon mukaan ahtaalla.[19][20][21] Lisäksi keskustan omistama Apollo-yhtiö sai syksyllä 2010 puolen miljoonan euron veromätkyt.[22]

Suomessa oli keskustalainen pääministeri vuosina 2003–2011 ja 2015–2019, jolloin toimivat Jäätteenmäen, Vanhasen I, II, Kiviniemen hallitus sekä Sipilän hallitus. Keskusta oli myös tänä aikana eduskunnan suurin puolue saatuaan vuoden 2003 vaaleissa 55 paikkaa, vuoden 2007 vaaleissa 51 paikkaa ja vuoden 2015 vaaleissa 49 paikkaa.

Ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja tehtyjen gallupkyselyiden perusteella keskusta oli SDP:n ja kokoomuksen tavoin menettänyt suosiotaan edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna. Erään valtakunnallisen gallupin mukaan keskusta ja kokoomus olivat lähes samoissa kannatuslukemissa.[23] Vaaleissa keskusta jäi kuitenkin vasta neljänneksi suurimmaksi puolueeksi ja menetti 16 kansanedustajaa edellisiin vaaleihin verrattuna.

Kiviniemi ei asettunut kesän 2012 puoluekokouksessa uudelleen ehdolle. Hän totesi tällä tavoin kantavansa vastuuta siitä, ettei puolue ollut päässyt nousemaan riittävän rivakasti.[24] Eräiden arvioiden mukaan taustalla voi olla myös pettymys siihen, että Väyrynen ja Pekkarinen haastoivat hänet jo lyhyen puheenjohtajuuden jälkeen.[25]

Kesän 2012 puoluekokouksessa keskustan puheenjohtajaksi valittiin Juha Sipilä[26].

Eduskuntavaaleissa 2015 Keskusta palasi jälleen suurimman puolueen asemaan ja sai eduskuntaan 49 kansanedustajaa, eli 14 enemmän kuin edellisissä vaaleissa. Sipilä muodosti hallituksen kokoomuksen ja perussuomalaisten kanssa.

Vuoden 2019 vaaleissa keskusta menetti 18 kansanedustajan paikkaa saatuaan vähemmän ääniä kuin yli sataan vuoteen[27]. Siitä huolimatta keskusta meni mukaan Antti Rinteen ja sittemmin Sanna Marinin viiden puolueen hallitukseen toiseksi suurimpana puolueena. Syksyllä Sipilän seuraajaksi keskustan puheenjohtana valittiin Katri Kulmuni, josta tuli Marinin hallituksen valtiovarainministeri.

Kesällä 2020 Kulmuni erosi valtiovarainministerin tehtävästä viestintävalmennuksiin liittyvän kohun jälkeen, ja hänen tilalleen valtiovarainministeriksi valittiin eduskunnan puhemiehenä toiminut entinen pääministeri Vanhanen.[28] Kulmuni haki tästä huolimatta jatkokautta keskustan puheenjohtajana, mutta syyskuun puoluekokouksessa hänen tilalleen uudeksi puheenjohtajaksi valittiin heti ensimmäisellä äänestyskierroksella Annika Saarikko.[29]

  1. a b c Eduskuntavaalien vaalitilastot (yle.fi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  2. a b c d e f Historia - Keskusta.fi Keskusta.fi. Viitattu 27.8.2015.
  3. Rentola, Kimmo: President Urho Kekkonen of Finland and the KGB 2008. Helsingin yliopisto.
  4. Neuvostoliitto-seura lakkasi olemasta jo Neuvostoliiton aikana – kommunistiseksi leimatun seuran johdossa istui myös tunnettuja keskustalaisia Suomenmaa.fi. 30.11.2021. Viitattu 27.9.2022.
  5. Yhteistyö Suomi-Venäjä-Seuran kanssa voi olla venäläisille vaarallista – järjestöltä hupenevat raha ja jäsenet mtvuutiset.fi. 2.9.2022. Viitattu 27.9.2022.
  6. http://www.ilkka.fi/mielipide/kolumnit/perussuomalaiset-20-vuotta-1.1863853
  7. a b Kommentti | Saarikon hehkuttama keskustaliitto on keskustan ikiaikainen riesa, jonka avulla ”beatlestukkien” ja ”lättähattujen” pelättiin valtaavan puolue Helsingin Sanomat. 8.9.2020. Viitattu 9.9.2020.
  8. a b Maalaisliitosta keskustapuolue Elävä Arkisto. Viitattu 10.9.2020.
  9. Kaksi äänestystä tarvittiin ml:n muuttamisessa keskustapuolueeksi. Helsingin Sanomat, 18.10.1965, s. 5.
  10. Jussi Niemeläinen: Poliittinen kehitys ja taloudelliset ongelmat kuihduttivat liberaalit Helsingin Sanomat 16.7.2005
  11. Suomen tilastollinen vuosikirja 1995 (PDF) (sivut 506–507, Taulukko 530. Kansanedustajain vaalit 1907–1995) Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastokeskus. Viitattu 9.8.2013.
  12. Vaalirahakohu horjuttaa keskustaväen uskoa puolueen johtoon Yle Uutiset. 23.6.2009. Viitattu 31.7.2014.
  13. [1] (Arkistoitu – Internet Archive)
  14. [2] (Arkistoitu – Internet Archive)
  15. [3] (Arkistoitu – Internet Archive)
  16. Krp iski keskustan puoluetoimistoon Iltasanomat. 7.5.2010. Arkistoitu 14.8.2011. Viitattu 18.2.2011.
  17. KRP teki kotietsinnän keskustan puoluetoimistoon Kaleva. 7.5.2010. Arkistoitu 28.8.2011. Viitattu 18.2.2011.
  18. Keskustan talous tiukoilla MTV3 Uutiset. 21.04.2007.
  19. Kepun kassa tyhjä Iltalehti. 13.8.2010.
  20. IL: Keskustalta loppui raha Uusi Suomi. 13.8.2010.
  21. Keskustan talous pahasti kuralla Iltalehti. 22.10.2010.
  22. Keskustan Apollo-yhtiölle suuret mätkyt YLE:n uutiset.
  23. MTV3: MTV3:n puoluegallup: Keskusta ja kokoomus tasoissa, perussuomalaiset luisuu. MTV3.fi 5.4.2011. Viitattu 11.4.2011.
  24. Kiviniemi ei pyri enää keskustan johtoon, Yle.fi, uutiset viitattu 1.4.2012
  25. Arvio: Keskustan kannatusluvut ei ainoa syy Kiviniemen vetäytymiselle, Yle.fi, Uutiset viitattu 2.4.2012
  26. Juha Sipilä keskustan puheenjohtajaksi Yle Uutiset. Viitattu 5.6.2019.
  27. Analyysi: Hallitusneuvotteluista äärimmäisen vaikeat – muutoksen suunta jäi kysymysmerkiksi Yle Uutiset. Viitattu 5.6.2019.
  28. Vanhanen haluaa jatkaa valtiovarainministerinä syyskuun jälkeen Yle Uutiset. Viitattu 10.9.2020.
  29. Annika Saarikko keskustan johtoon selvin lukemin – "Saatte minusta sitoutuneen puheenjohtajan ja naisen, jolla on jalat arjen kuralätäköissä" Yle Uutiset. Viitattu 10.9.2020.