Poliittinen väkivalta
Poliittinen väkivalta sisältää monentyyppisiä väkivaltatekoja, joiden tarkoitus on aiheuttaa fyysisiä, psykologisia tai symbolisia vahinkoja ihmisille tai omaisuudelle poliittisiin, yhteiskunnallisiin tai kulttuurisiin muutoksiin vaikuttamiseksi tai niiden vastustamiseksi. Poliittista väkivaltaa ovat esimerkiksi ihmisiin kohdistuvat hyökkäykset, omaisuuteen kohdistuvat vahingonteot, räjäytykset, ammuskelut, ihmisryöstöt, panttivankien ottaminen, lentokone- ja laivakaappaukset, korkean profiilin murhat ja polttoitsemurhat. Poliittista väkivaltaa ovat käyttäneet monenlaiset toimijat poliittisella kirjolla.[1]
Poliittinen väkivalta on käsitteenä kulttuurisidonnainen; esimerkiksi joitain väkivaltatekoja voidaan eri lähtökodista kutsua joko vastarinnaksi tai terrorismiksi.[1]
Tekijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtion harjoittamaa poliittista väkivaltaa toteuttavat usein armeija tai poliisi, ja siihen voi kuulua mielenosoitusten tukahduttamista, kidutusta ja joukkomurhia.[1]
Ei-valtiollisten toimijoiden suorittama poliittinen väkivalta voi olla hyvin järjestäytynyttä, tai järjestäytymätöntä, kuten katumellakat.[1] Aiemmin ei-valtiollista poliittista väkivaltaa harjoittivat järjestöt kuten Irlannin tasavaltalaisarmeija, baskien ETA, Punaiset prikaatit ja Punainen armeijakunta. Järjestöillä on kyky toteuttaa monimutkaisia väkivallantekoja, jotka vaativat useiden tekijöiden koordinoitua toimintaa. Vaikka kaikkein tuhoisimmat terrori-iskut ovatkin edelleen järjestöjen ja ryhmien käsialaa, 2000-luvulla päävastuu väkivallanteoista on siirtynyt yksin toimiville aktivisteille, koska heitä poliisin on vaikeampi pysäyttää kuin järjestöjä. Moni yksinäinen toimija saattaa jäljitellä jonkin järjestön väkivaltaa, tai saada väkivallattomasti ja lain puitteissa toimivalta järjestöltä rohkaisua.[2]
Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sisäministeri Heikki Ritavuori murhattiin poliittisista syistä vuonna 1922.[3] Myöhemmin poliittisia sabotaaseja ovat harjoittaneet esimerkiksi uusnatsi Pekka Siitoimen lähipiiri 1970-luvulla, eläinaktivistit 1990-luvulla ja anarkistit 2010-luvulla, ja henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa skinheadit 1990-luvulla ja Suomen vastarintaliike 2010-luvulla. Turkin suurlähetystöä vastaan tehtiin tuhopolttoisku vuonna 2008.[4] Moni suomalainen poliitikko on 2020-luvulla joutunut pahoinpitelyn tai uhkailun kohteeksi.[5] Suomen ensimmäiseksi terrori-iskuksi on kutsuttu Turun puukkoiskua 2017.[6]
Vuonna 2022 julkaistussa kyselytutkimuksessa kaksi prosenttia suomalaisista kertoi hyväksyvänsä fyysisen väkivallan omien poliittisten tavoitteidensa ajamiseksi.[7]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Tammikko, Teemu: Vihalla ja voimalla – Poliittinen väkivalta Suomessa. Gaudeamus, 2019. ISBN 9789523450219.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Bosi, Lorenzo & Malthaner, Stefan (toim. Della Porta, Donatella & Diani, Mario): ”Political Violence”, The Oxford Handbook of Social Movements, s. 439–451. Oxford University Press. ISBN 978-0-19-967840-2.
- ↑ Tammikko 2019, s. 100–103.
- ↑ Sirpa Jegorov: Sisäministeri Heikki Ritavuoren murhan motiivi oli poliittinen ja sen takana oli salaliitto Yle. 6.2.2023. Viitattu 2.6.2024.
- ↑ Leena Malkki: Suomi ja poliittinen väkivalta – kaltevalla pinnalla Politiikasta. 27.9.2015. Viitattu 2.6.2024.
- ↑ Antti Kylmänen: Vaalipäällikön murhan yritys ja patruunoita postissa – tällaisten hyökkäysten kohteeksi poliitikot ovat joutuneet Suomessa MTV uutiset. 25.3.2023. Viitattu 2.6.2024.
- ↑ Elina Vainikainen: Poliittinen väkivalta Suomessa -kirja avaa verkossa jylläävää vihaa ja voimaa Kansan Uutiset. 1.1.2020. Viitattu 2.6.2024.
- ↑ Hanna Terävä: Pieni osa suomalaisista on valmis fyysiseen väkivaltaan omien poliittisten tavoitteidensa ajamiseksi Yle. 28.9.2022. Viitattu 18.5.2024.