Kati Sinisalon mukaan Paimenet on ”hyvin rajattu ja kiinnostava dokumentti. Se ulottuu kuitenkin pappien työn ja ajatusten taltiointia syvemmälle. Parhaimmillaan siitä välittyy jonkinlainen arjen ’pyhyys’. Tutut rituaalit näyttävät oudoilta ja tuoreilta.”[3] Aamulehden Jukka Kangasjärvi [4] suhtautui elokuvaan kriittisemmin: ”Hyvin hitaasti Paimenet kasvaa kokokuvaksi seurakunnan sisäänpäinlämpiävyydestä. Seuraamalla rinnakkain papiksi vihittävää, vielä epävarmaa nuorta teologia ja kasvoiltaan kurillista ja äänenkäytöltään jäykkää, kokenutta kappalaisrovastia, kuvastuu heidän välinen eronsa pelottavan johdannollisena. Kirkollisen arvokkuuden elämänmittainen tavoittelu nouseekin elokuvassa niin hallitsevaan osaan, että puhtaasti tunteen tasolla Paimenet on raskas ja ahdistava kuin tavallinen jumalanpalvelus, pidempikin.”[2]
