Vihreän meren operaatio
| Vihreän meren operaatio | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Guinea-Bissaun itsenäisyyssotaa | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
|
Alpoim Calvão |
|||||||
Vihreän meren operaatio (port. Operação Mar Verde) oli vuonna 1970 Portugalin suorittama sotilasoperaatio, jossa Portugalin laivasto hyökkäsi Guinean pääkaupunkiin Conakryyn. Operaatioon osallistui noin 350–420 portugalilaista ja portugalilaisten kouluttamaa guinealaista taistelijaa. Operaation tavoitteisiin kuului Guinean ensimmäisen presidentin Ahmed Sékou Tourén syrjäyttäminen, häntä tukevan Guinea-Bissaun vapaustaisteluliikkeen PAIGC:n johtajan Amílcar Cabralin vangitseminen, PAIGC:n sotilastukikohtien tuhoaminen sekä Conakryssä vangittuina pidettyjen portugalilaisten sotavankien vapauttaminen.
Hyökkääjät vetäytyivät sen jälkeen kun he olivat saaneet sotavangit vapautetuiksi sekä tuhottuaan muutamia sotalaivoja ja Guinean ilmavoimien infrastruktuuria. Sen sijaan Amílcar Cabralin vangitseminen ei onnistunut kuten ei myöskään Ahmed Sékou Tourén kukistaminen.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ahmed Sékou Tourésta tuli vuonna 1952 Guinean demokraattisen puolueen (PDG) johtaja. Guineassa järjestettiin vuonna 1957 vaalit, joissa PDG voitti 56 vaaleissa valituista 60 edustajasta. PDG järjesti syyskuussa 1958 kansanäänestyksen itsenäistymisestä. Valtaosa äänestäjistä kannatti välitöntä itsenäistymistä. Maata hallinnut Ranska vetäytyi ja 2. lokakuuta 1958 Guinea julistautui itsenäiseksi ja Touré maan presidentiksi.
Touré toivotti vuonna 1960 tervetulleeksi Guineaan Amílcar Cabralin ja tämän johtaman vapaustaisteluliikkeen PAIGC:n, joka tavoitteli Portugalin Guinean (nykyisen Guinea-Bissaun) itsenäistymistä. PAIGC aloitti vuonna 1961 Guinea-Bissaun itsenäisyyssodan.
Hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noin 200 aseistautunutta guinealaista ja noin 220 afrikanportugalilaista ja portugalilaista sotilasta nousi maihin lokakuun 22. päivän vastaisena yönä vuonna 1970 eri puolilla Conakrya. He olivat pukeutuneet Guinean armeijan univormuja muistuttaviin asuihin. Sotilaat nousivat maihin neljästä merkitsemättömästä aluksesta ja ne tuhosivat 4-5 PAIGC:n tukialusta. Toinen ryhmä rantautui lähelle presidentti Tourén kesäasuntoa, jonka he polttivat. Touré oli tuohon aikaan presidentin virka-asunnossaan. Toiset joukot kaappasivat kaksi Guinean armeijan tukikohtaa, valtasivat kaupungin sähkölaitoksen ja PAIGC:n päämajan (mutta eivät saaneet kiinni Amílcar Cabralia) sekä vapauttivat 26 PAIGC:n vangitsemaa portugalilaista sotavankia. Koska joukot eivät löytäneet Toureéa eivätkä Cabralia, ne päättivät vetäytyä kärsittyään pieniä tappioita.
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sisäiset puhdistukset Guineassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Touré perusti viikon sisällä hyökkäyksestä 10-jäsenisen komitean, joka valvoi pidätyksiä, ilman oikeudenkäyntiä tapahtuneita vangitsemisia sekä teloituksia. Komitea rampautti suuren osan maan hallintoa ja poliisivoimia. Uhrien joukossa oli muun muassa Guinean keskuspankin pääjohtaja ja valtiovarainministeri Ousmane Baldé. Viisi päivää kestäneen oikeudenkäynnin jälkeen 23. tammikuuta 1971 komitean perustama oikeus määräsi 29 henkilöä teloitettavaksi, 33 henkilöä sai kuolemantuomion poissaolevana, 68 henkilöä sai elinkautisen vankeustuomion ja 17 henkilön omaisuus takavarikoitiin.
Heinäkuussa 1971 Touré toteutti puhdistuksen armeijassa ja huhtikuussa 1973 osa hallituksen ministereistä joutui puhdistuksen kohteiksi.
Poliittinen tuominta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
YK:n turvallisuusneuvosto antoi 8. joulukuuta 1970 päätöslauselman 290, joka tuomitsi Portugalin hyökkäyksen Guineaan ja vaati Portugalia noudattamaan Guinean itsemääräämisoikeutta ja itsenäisyyttä. Afrikan yhtenäisyysjärjestö antoi 11. joulukuuta 1970 päätöslauselman, jossa hyökkäys tuomittiin yksimielisesti.
Nigeria ja Algeria tarjosivat apua Guinealle ja Neuvostoliitto lähetti alueelle sotalaivoja.
